Koen tarvetta avautua mun suhteesta K:n. Empä kyllä yhtään tiedä mitäpä siitä kirjottaisi, tuntuu vaan että on pakko saada ajatuksia järjestettyä.
Kuten viime postauksessa tosiaan mainitsin, menin K:n luokse illalla. Olin itseasiassa aika hajalla, koska olin ymmärtänyt vihdoin mistä (nyt mulle haussa olevasta) kuntoutustuessa on kyse.. Eli eläkkeestä. Tosin määräaikaisesta, mutta mulle se on silti jo ajatuksena todella halvaannuttava. Päässä kiersi kehää ajatukset siitä, miten mun elämällä ei enää oo tarkotusta, en pysty tekemään tulevaisuudellani mitään, eikä kukaan kunnioitettava kumppanivaihtoehto tuu tätä hyväksymään. R ehkä, mutta se on nyt toistaseks poissa laskuista koska ei olla väleissä, enkä saa edes ajatella nyt muuta. Muuten iskee ihan järkyttävä ikävä. Ja hätä. Mutta uskoisin, että sillekin kova paikka myöhemmin, sanotaanko n. 10 v päästä. (Jos nyt ylipäätään ees elän sinne asti.)
K suhtautu kuten arvelinkin. Purskahdin itkuun ja K oli hiljaa, ei ees kattonu muhun päin tai sanonu sanaakaan. Ei ollut millään muotoa, edes pikkuriikkisen validoiva tai sanonut ymmärtävänsä mun tuntemuksia. Hääri keittiössä. Lähinnä ainoastaan vahvisti mun pelkojani, toteamalla "niin.. niimpä" suunnilleen jokaiseen pointtiin mitä sanoin. Hienoa.
Nukkumaanmentäessä kysyin vielä henkilökohtasta mielipidettä siihen, että mitä jos tää oikeesti on mun tulevaisuus, määräaikasuuden jälkeenkin. Vastaukseksi sain jotain ympäripyöreää muminaa, ja lopuksi "en mä kyl ehkä pystyis sellaseen." (Eli mun kanssa olemiseen, jos olisin työkyvyttömyyseläkkeellä.) Päätin sillon, että okei, tää on tässä. Nukun tän yön täällä, ja sitten poistan K:n mun elämästä. Nopeasti ja kivuttomasti, en anna sille mahdollisuuksia puhua mua ympäri. Mun pitää pystyä suojelemaan edes niitä pieniä mielenterveyden rippeitä, ennenkun joku asioista mitään tietämätön idiootti tulee arvottamaan mun elämää, jota itse en ole valinnut.
Koska miehillä ilmeisesti on joku ajatustenlukulaite, niin K alko yhtäkkiä hempeilemään ja paijaamaan mua tavalla mitä ei ikinä ennen. Ja siis huomautan etten todellakaan alkanut mököttää tai kiukutella K:n kommenteista, en antanut tuntemuksien vaikuttaa olemukseeni mitenkään. Tätä jatkui rehellisesti varmaan 3 tuntia. Aamulla olin edelleen hyvillä mielin, että jes pystyn tähän. Ei vaikuttanut paijailut päätökseeni. No sitten kello tulee 19 ja K laittaa humalaista viestiä. Päätin etten vastaa, mutta koska olin yksin kotona niin ei ollut muutakaan tekemistä.. Keskustelu päättyi klo 22 siihen, että K pyysi mut luokseen uudestaan. (Huom tätäkään ei ole ikinä tapahtunut, kahtena päivänä peräkkäin siis) (Ja juu tapailua ja seurustelua on takana yli puoli vuotta..)
Olin edelleen erittäin Zen ja päätin että no mikäettei, tuntuupa siitä sitten ehkä edes vähän paskemmalta kun yhtäkkiä katoankin. (Koska en siis olettanut että taas tämän jälkeen olisi tullut viestiä.) Ja taas oli kaikenmaailman liirumlaarumit ja hieronnat ja vaikka mitkä.
Kuten arvata saattaa, lauantaina herätessä olo oli kaikkea muuta kuin Zen. :) vittu niimpä tietysti. Se olin minä kuka ei halunnut lähteä, ja roikuin (oikeesti siis) fyysisesti kiinni "älä mee." Hienosti hoidettu hermanni. Ja tässä sitä nyt sitten taas ollaan, lauantai meni juodessa bisseä ja nappaillessa rauhottavia koska ahdisti niin perkeleesti ettei siitä yhestä kuulu mitään, ja tää ilta näyttää hyvin pitkälle samanlaiselta. Upeeta. Tulkaa joku lyömään mua päähän.
Enkä kyllä edes usko, että tässä on mistään rakkaudesta tai mistään sellasesta kyse, ehkä tietynlaisesta okei. Mutta lähinnä varmasti sitä, että en voi, pysty, enkä halua olla yksin. Ja K sattuu olemaan oikeanlainen henkilö, kenen lähelläolo ei ahdista NIIN paljoa, kuin muiden. Ja sattuu myös olemaan ainut tällainen henkilö, kenet päästän lähelleni ja kuka voi validoida olemassaoloni. Minä ja mun typerä pää.
