En muista taaskaan mitä oon viimeks kirjotellu, joten pahoittelut jos tulee toistoa. En vaan jaksa nyt lukea edellistä tekstiä.
En kyllä ees tiedä mistä aloittaisin..
Katkasin välit K:hon. Tällä kertaa nyt niin että hän itsekin on siitä tietoinen.
Viimeviikolla kävi pieni ups relaksanttien ja rauhottavien kanssa, olin vaan niin helvetin ahdistunut ettei oikein ollut kontrollia. Sitä ennen söin VITUSTI ja se ahdistaa lisää. Edelleen. Hyvä jos housut mahtuu enää kohta kiinni. Ihan järkyttävää mihin mun itsekontrolli on hävinnyt.
Häpeen mun naamaa ja häpeen koko mua. Oksettaa kävellä kadulla, enkä meinaa kehdata tavata kavereita kun on niin saatanan läski olo.
Äh, palaan myöhemmin, nyt on liian raskas olo.
maanantai 11. toukokuuta 2015
lauantai 2. toukokuuta 2015
Muutoksia
Olen huomannut itsessäni muutoksia. Tai sekä muutoksia, että yleisiä havaintoja. En jaksa alkaa sen enempää koristelemaan näiden ympärille mitään lauserakenteita joten mennään ihan ranskalaisilla viivoilla.
1. Olen alkanut kokkaamaan. Seriously, tätä ei oo tapahtunu about neljään vuoteen. Ja teen oikeesti vaikeita ruokia. (!)
2. Oon alkanu kuumottelemaan, että mun joku tuttu lukee tätä, ja siks mietityttää vähän mitä uskallan tänne kirjoittaa. Todennäköisesti kuitenkin jos kukaan multa ikinä asiasta kysyy niin tuun kiistämään kaiken. Oon oikeesti melkeen vainoharhanen tän suhteen :D Siksi en kerro oikeestaan mitään samoja juttuja mun ystäville kuin mitä tänne kirjoitan, ja toisinpäin. Tietty nyt on joitain asioita mistä voi yhdistää meikän näihin teksteihin, koska kuitenkin kirjotan oikeista tapahtumista ja tilanteista. Mutta tavallaan toivon, ettei kukaan tunne mua näin hyvin, miten esiinnyn täällä. Tuntuu helkkarin ahistavalta, että joku tuttu pääsee mun nahan alle ja pään sisään. Huh hyi.
3. En ole päässyt R:stä yli. Voin valehdella siitä itselleni ja muille vaikka maailman tappiin mutta näin on.
4. Oon masentunut enemmän kuin uskoinkaan. Tottakai tiesin, mutta vasta nyt mulle itsellekin alkaa selviämään että kuinka syvissä vesissä tässä ihan oikeesti pulikoidaan. Kun en jaksa edes kattoa mun lapsuudenidoleiden, ihooni tatuoidun bändin keikkaa loppuun. Iloa on todella vaikea kokea yhtään mistään, vaikka tsemppais kaikin voimin ja asennoituis positiivisesti. Meikäl ei sit vaan ilmeisesti riitä. Mutta en luovuta, joka päivälle ei voimat riitä, mutta yritän sen minkä pystyn.
5. Ihmisjoukot on alkaneet todella muodostua ahdistaviksi.
6. Muutoksena se, että mä oon vihdoin ja helkkari viimein päässy siihen pisteeseen etten roiku enää K:n perässä. (JES!) Nyt vaan sitten käsitellään nää epäonnistumisen ja häpeän tunteet, mutta tää on iso steppi jo.
7. Kela voi imee mun munaa
8. Miten voi ihminen ilman työtä tai koulua tai lasta saada päivänsä niin tukkeeseen kaikesta muusta plörinästä, että tulee tunne, ettei ole aikaa. Mitä muuta mulla onkaan kun aikaa? :D Ehkä tää nyt on taas niitä vaatimusten/odotusten ja haluamisten tasapainottelua..
9. Oon saanut nukuttua paremmin. Nään jäätäviä painajaisia ja ahdistavia unia, mutta sentään nukun.
10. Oon alkanut ehkä ihan pikkuisen varovasti alkaa uskomaan siihen, että vielä joskus tulee päivä kun minä hyväksyn itseni. Minä ihan ITSE, ilman kenenkään muun arvottamista tai hyväksyntää. Meinasin kirjoittaa, että pidän itsestäni, mutta se ainakin tällä hetkellä tuntuu niin kovin kovin utopistiselta. Hyväksyminen on erilaista.
1. Olen alkanut kokkaamaan. Seriously, tätä ei oo tapahtunu about neljään vuoteen. Ja teen oikeesti vaikeita ruokia. (!)
2. Oon alkanu kuumottelemaan, että mun joku tuttu lukee tätä, ja siks mietityttää vähän mitä uskallan tänne kirjoittaa. Todennäköisesti kuitenkin jos kukaan multa ikinä asiasta kysyy niin tuun kiistämään kaiken. Oon oikeesti melkeen vainoharhanen tän suhteen :D Siksi en kerro oikeestaan mitään samoja juttuja mun ystäville kuin mitä tänne kirjoitan, ja toisinpäin. Tietty nyt on joitain asioita mistä voi yhdistää meikän näihin teksteihin, koska kuitenkin kirjotan oikeista tapahtumista ja tilanteista. Mutta tavallaan toivon, ettei kukaan tunne mua näin hyvin, miten esiinnyn täällä. Tuntuu helkkarin ahistavalta, että joku tuttu pääsee mun nahan alle ja pään sisään. Huh hyi.
3. En ole päässyt R:stä yli. Voin valehdella siitä itselleni ja muille vaikka maailman tappiin mutta näin on.
4. Oon masentunut enemmän kuin uskoinkaan. Tottakai tiesin, mutta vasta nyt mulle itsellekin alkaa selviämään että kuinka syvissä vesissä tässä ihan oikeesti pulikoidaan. Kun en jaksa edes kattoa mun lapsuudenidoleiden, ihooni tatuoidun bändin keikkaa loppuun. Iloa on todella vaikea kokea yhtään mistään, vaikka tsemppais kaikin voimin ja asennoituis positiivisesti. Meikäl ei sit vaan ilmeisesti riitä. Mutta en luovuta, joka päivälle ei voimat riitä, mutta yritän sen minkä pystyn.
5. Ihmisjoukot on alkaneet todella muodostua ahdistaviksi.
6. Muutoksena se, että mä oon vihdoin ja helkkari viimein päässy siihen pisteeseen etten roiku enää K:n perässä. (JES!) Nyt vaan sitten käsitellään nää epäonnistumisen ja häpeän tunteet, mutta tää on iso steppi jo.
7. Kela voi imee mun munaa
8. Miten voi ihminen ilman työtä tai koulua tai lasta saada päivänsä niin tukkeeseen kaikesta muusta plörinästä, että tulee tunne, ettei ole aikaa. Mitä muuta mulla onkaan kun aikaa? :D Ehkä tää nyt on taas niitä vaatimusten/odotusten ja haluamisten tasapainottelua..
9. Oon saanut nukuttua paremmin. Nään jäätäviä painajaisia ja ahdistavia unia, mutta sentään nukun.
10. Oon alkanut ehkä ihan pikkuisen varovasti alkaa uskomaan siihen, että vielä joskus tulee päivä kun minä hyväksyn itseni. Minä ihan ITSE, ilman kenenkään muun arvottamista tai hyväksyntää. Meinasin kirjoittaa, että pidän itsestäni, mutta se ainakin tällä hetkellä tuntuu niin kovin kovin utopistiselta. Hyväksyminen on erilaista.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2015
Oman pään sisällä
Pahoittelut pienestä katoamisesta. Oon viihtynyt kotosalla vaihteeksi :D
Mutta tällä kertaa oikeesti viihtynyt, edes vähän. Oon melkeen kokonaan saanu lopetettua ostelun, en siis ihan kokonaan, mutta aika hyvin. Oon siivonnut (vähän) ja päässy tavaroista eroon. Oon myös myynyt meikän hutiostoksia. (En mulberryä xD)
Ahdistukset on jossain ihan omilla leveleillään, ja aikasempaa enemmän huomaan ahdistuvani ihmisten seurasta tai fyysisestä saman tilan jakamisesta. Ennenkin oon siitä ahdistunut, mutta en niin paljon, että täytyy lähteä mutsilla sen makuuhuoneeseen piiloon syömään, koska en kestä ihmisiä.
En menny tällä viikolla terapiaan. Mihinkään terapiaan. >:)
No en kyllä ole ylpeä. Hävettää. Oon tänään jo koko päivän stressannu huomista käyntiä, ja miettinyt miten selitän poissaoloni. Varmaan siis voin sanoa suoraan, mutta nolottaa.
Tuli muuten mieleen, että tästä blogin kautta saa ehkä kuvan niinkun en ikinä tekisi MITÄÄN tai olisi missään sosiaalisessa kanssakäymisessä kenenkään kanssa, mutta se ei pidä paikkaansa. Yllättävänkin paljon siis tosiaan olen. En ehkä osaa itse oikeen laskea sitä että "oon tehnyt jotain" jos oon käynyt hoitamassa jotain asiaa/nähnyt kamua 30 min, ja saatan sanoa, etten oo tehnyt mitään. Tässä nopean pika-analyysin tehtyäni tajusin, että tää johtuu muutamastakin asiasta. 1. Se, että fyysisesti tapaan jonkun ystävän/kaverin puolituntia "ei oo mun mielestä mitään." Se on niin äärettömän kaukana siitä, millaista mun sosiaalinen elämä joskus oli. 2. Jos oon kamalan ahdistunut, niin ootan vaan, että milloin kehtaan lähteä, joten tapaaminen ei mun mielestä oo "oikea." Varsinkaan jos en oo esim jaksanut pukea kunnollisia vaatteita tms, ja mieli on 80% muualla kun itse tilanteessa, niin koko juttu on mun mielestä oikeestaan yhtä tyhjän kanssa. 3. En useinkaan ihan oikeasti muista parin päivän takaisia tapahtumia = aattelen että oon vissiin ollut vaan kotona.
Toki myös mä ihan oikeastikin olen hyvinhyvin paljon vaan kotona. Liikun noin yleensä ehkä kotoa pois max 3 x viikko. Saatan joskus samana päivänä hoitaa useammankin asian, mutta yritän tässä nyt vissiin itselleni sitten vakuutella, että myös nään mun ystäviä. :D ja puhelimen kautta oon tekemisissä. Viesteillä lähinnä, mutta kumminkin.
ja viesteistä tuli mieleen... R. Laitoin sille humalapäissäni viestiä ja sweet baby mary mother of jesus. Oikeesti ampukaa joku mua kalloon. Mun fiilikset meni tapahtuman edetessä jotakuinkin näin: *vihdoinkin pienen pieni zen* - VIESTI - *<33333* - VIESTIVIESTIVIESTI - EI VIESTIÄ - *ok meen tappaa itteni mo.* Ja siis viestin lähettämisestä 6 h niin meikä ihan tosissaan joutu kamppailemaan etten vedä ranteita auki.
todella-vitun-upeeta. Jos en nyt ihan täysin alusta tätä mielenrauhaa joudu alkaa rakentamaan, niin aika hyvin lähelle silti.
Seuraava asia. Lopetin myös seroxatin. Jäätävä lääkekankkunen, mut ehkä se tästä. Hikoilen ku saatana mut eiköhän seki rauhotu.
rrraaaa miks mun pitää olla tällänen mätäaivo. vituttaa.
EDIT: Luin ton mun edellisen postauksen. Oonko oikeesti näin yö ja päivä päivästä riippuen? Olin unohtanu _KAIKEN_ mitä olin ennen tota postausta ja sitä kirjottaessa aatellu, ja sen jälkeenkin. Nyt muistin sen, ja tuli sellanen fiilis että joo niimpä, totta. Vois alkaa potkii vastaan tätä ripulisuihkua. Vissiin vähän jengalla taas aivot huhhuh.
EDIT: Luin ton mun edellisen postauksen. Oonko oikeesti näin yö ja päivä päivästä riippuen? Olin unohtanu _KAIKEN_ mitä olin ennen tota postausta ja sitä kirjottaessa aatellu, ja sen jälkeenkin. Nyt muistin sen, ja tuli sellanen fiilis että joo niimpä, totta. Vois alkaa potkii vastaan tätä ripulisuihkua. Vissiin vähän jengalla taas aivot huhhuh.
torstai 16. huhtikuuta 2015
What resembles rage again
Sain rahaa. :)
Ja sain sen verran, (n. 700e) että lampsin suoraan Mulberryn liikkeeseen ja ostin laukun.
Vois melkeen naurattaa jos ei naurattais. :D En pysty kontrolloimaan mun ostelua. En vaan kertakaikkiaan. On vissiin sanomattakin selvää etten oo kehdannu laukkua myöskään käyttää, koska en pystyis vastaamaan uteluihin mistä oon sen saanut, ja siitä sitten seuraavaan huutoon että mitä vittua mun päässä liikkuu, kun vihdoin puolen vuoden täydellisen rahattomuuden jälkeen saan rahaa ja ne haihtuu savuna ilmaan about kahdessa tunnissa. Juuh..
Oon ehkä pikkiriikkisen edistynyt. En oo ottanu K:hon yhteyttä nyt viiteen päivään ja se on säälittävää kyllä pisin aika todella pitkään aikaan. Mutta nyt ei tavallaan ees tunnu vaikeelta. Oon onnistunu miettimään asioita sillai oikeesti järkevästi itteni kannalta ja siitä mikä mulle ja mun mielenterveydelle olisi hyväksi. Ja ihan muutenkin, en pelkästään K:hon tai R:ään tai miehiin liittyvien asioiden osalta. Ehkä mun kauan hukuksissa ollut minuus alkaa pikkuhiljaa löytyä. Toivottavasti ainakin. Oon päässyt siihen mielentilaan, etten edes halua nähdä ketään, keiden näkeminen satuttaa. Normaalisti käyttäydyn siis täysin päinvastoin ja roikun ihmisissä (sitä heille itselleen osoittamatta) vaikka kaikki kanssakäyminen tuntuu niin saatanan pahalta. Jostain järjettömästä syystä uskon ja toivon ja elän jossain hattaraunelmassa, että jossain vaiheessa asiat muuttuu. No ei vittu muutu, ellen itse tee asioille jotain. Eli toisinsanoen ellen lähde tilanteista pois. En tajua miten vaikee mun on ymmärtää ja sisäistää se, että toisia ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Tiedän sen, mutta en suostu painamaan sitä paksuun kallooni. Nyt se toivottavasti on siis uponnut meikäläisen mielenmaisemaan, edes alustavasti.
Lopetin unilääkkeet koska ne lihotti. Tai ainakin turvotti ja lisäs nälkää. Eli lihotti. Eli no more Doxal for me.
Mieliala ei oikeestaan juurikaan oo muuten kohentunu, eikä ahdistus lähteny mihinkään, mutta huomaan jaksavani vähän enemmän. Yks päivä siivosin, ihan ilman syytä :D Kukaan ei ollu tulossa kylään, mutta päätin vaan siivota eteisen. Siihen se sitten jäikin, mutta moista ei oo tapahtunu aikoihin, joten vähän voin olla itseeni tyytyväinen. Ja tämän lisäksi siis se pieni minuudenliekki on ehkä alkanut kytemään jossain syvällä sisuksissa. Oon toiveikas, että kesän jälkeen oon löytänyt sen.
Ja kyllä mä oonkin. Taistelutahto on herännyt. Mä vittu nousen tästä paskasta vielä.
Ja sain sen verran, (n. 700e) että lampsin suoraan Mulberryn liikkeeseen ja ostin laukun.
Vois melkeen naurattaa jos ei naurattais. :D En pysty kontrolloimaan mun ostelua. En vaan kertakaikkiaan. On vissiin sanomattakin selvää etten oo kehdannu laukkua myöskään käyttää, koska en pystyis vastaamaan uteluihin mistä oon sen saanut, ja siitä sitten seuraavaan huutoon että mitä vittua mun päässä liikkuu, kun vihdoin puolen vuoden täydellisen rahattomuuden jälkeen saan rahaa ja ne haihtuu savuna ilmaan about kahdessa tunnissa. Juuh..
Oon ehkä pikkiriikkisen edistynyt. En oo ottanu K:hon yhteyttä nyt viiteen päivään ja se on säälittävää kyllä pisin aika todella pitkään aikaan. Mutta nyt ei tavallaan ees tunnu vaikeelta. Oon onnistunu miettimään asioita sillai oikeesti järkevästi itteni kannalta ja siitä mikä mulle ja mun mielenterveydelle olisi hyväksi. Ja ihan muutenkin, en pelkästään K:hon tai R:ään tai miehiin liittyvien asioiden osalta. Ehkä mun kauan hukuksissa ollut minuus alkaa pikkuhiljaa löytyä. Toivottavasti ainakin. Oon päässyt siihen mielentilaan, etten edes halua nähdä ketään, keiden näkeminen satuttaa. Normaalisti käyttäydyn siis täysin päinvastoin ja roikun ihmisissä (sitä heille itselleen osoittamatta) vaikka kaikki kanssakäyminen tuntuu niin saatanan pahalta. Jostain järjettömästä syystä uskon ja toivon ja elän jossain hattaraunelmassa, että jossain vaiheessa asiat muuttuu. No ei vittu muutu, ellen itse tee asioille jotain. Eli toisinsanoen ellen lähde tilanteista pois. En tajua miten vaikee mun on ymmärtää ja sisäistää se, että toisia ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Tiedän sen, mutta en suostu painamaan sitä paksuun kallooni. Nyt se toivottavasti on siis uponnut meikäläisen mielenmaisemaan, edes alustavasti.
Lopetin unilääkkeet koska ne lihotti. Tai ainakin turvotti ja lisäs nälkää. Eli lihotti. Eli no more Doxal for me.
Mieliala ei oikeestaan juurikaan oo muuten kohentunu, eikä ahdistus lähteny mihinkään, mutta huomaan jaksavani vähän enemmän. Yks päivä siivosin, ihan ilman syytä :D Kukaan ei ollu tulossa kylään, mutta päätin vaan siivota eteisen. Siihen se sitten jäikin, mutta moista ei oo tapahtunu aikoihin, joten vähän voin olla itseeni tyytyväinen. Ja tämän lisäksi siis se pieni minuudenliekki on ehkä alkanut kytemään jossain syvällä sisuksissa. Oon toiveikas, että kesän jälkeen oon löytänyt sen.
Ja kyllä mä oonkin. Taistelutahto on herännyt. Mä vittu nousen tästä paskasta vielä.
tiistai 7. huhtikuuta 2015
Tiistainen
Tänään aamulla heräsin ja mulla oli hyvä fiilis. Se oli ihan mieletön tunne. Katoin mun ystävän eilen lähettämää videota ja nauroin ääneen ja sit kuuntelin musaa ja vaan fiilistelin. Heräsin ennen kelloa (eli klo 8) eikä mua vaivannu about mikään. Heräsin kesken painajaisen, mutta silti olin hyvällä tuulella. Lähdin terapiaan, olin sielläkin hyvällä tuulella ja myös sen jälkeen (pääsen taas ravitsemusterapeutille jeeee) ja jopa LAULOIN autossa matkalla päivätoimintakeskukseen.
Ravitsemusterapeutti on siis oikeesti jee, koska en nyt jaksa tätä ruokavammailua. Tarviin jonkun ammattilaisen sanomaan mitä saan ja en saa syödä. Koska muuten se menee vanhoihin tuttuihin kaavoihin eli ahmimiseen ja sen jälkeen nälkiinnyttämiseen ja uudestaan.
MUTTA, kuten arvata saattaa, eihän se hyväntuulisuus kauaa kestänyt. Päiviksessä alko ahdistaa aivan vitusti ja eikun nappia naamaan.. En oikeen osaa sanoa mistä se johtu. Ehkä muista ihmisistä tällä kertaa, ahisti olla ihmisten näkökentässä. Olin myös jotenkin tosi levoton, ihan kun oma nahka kutittais mun lihoja sisältäpäin. .__.
Tänään näin faijaa. Yllätyin ihan todella, että se ymmärs vihdoin, ettei mulla oo rahaa, eikä oo ollu mitään tuloja neljään kuukauteen. Sain siis rahaa. Pari kymppiä, mutta kyllä silläkin taas hetkisen pärjää. Muutenkin erikoinen tapaaminen sikäli, että koin sen ymmärtävän ehkä edes jotenkin mitä meikämandoliinilla on meneillään tässä. Vähän vihjaisi, että jos tapaisin sen uuden muijan, joka on psykoterapeutti ammatiltaan, mutta eipä kyllä kieltämättä oikeen inspaa. Ehkä sit joskus.
K on yllättäen aktivoitunut. Ei paljoa, mutta vähän. Tää on niiiiin perus, et heti kun tekee sen "lopullisen" päätöksen siitä että tää oli tässä, i'm done, niin se laittaa viestiä. Ja oikeesti kivoja viestejä. Mua pelottaa jo valmiiks mun pääparkani, että mitä tästä taas seuraa. Hohhoijaa. Vitun miehet ja vitun aivot jotka kelaa kaikkea. (Näin muuten unta, että R tuli kosimaan mua. hahaha)
Ootan huomista, ystävän kissa tulee hoitohon luokseni :)
lauantai 4. huhtikuuta 2015
Long time no see
Anteeksi hiljaiseloni. Oon varmaan vähintään joka toinen päivä miettinyt, että tuun kirjottamaan, mutta en oo vaan sitten jaksanut.
Kuukauden kuulumisia ei kyllä mun tapauksessa oo hirveän vaikea tiivistää yhdeksi postaukseksi. :D
En oo tehnyt mitään. Paitsi ostellut.. Eli mun ostelut on lähteny ihan täysin käsistä. Rahaa ei ole, ja silti tilaan päivittäin netistä jotain turhuutta ja koen ehkä 5 min ilon ja innostumisen tunteita. Koti on täynnä avaamattomia pakkauksia ja kasseja ja pussukoita eri kaupoista. Tiedostan, mutta en voi itselleni mitään.
Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta. Mikään ei yksinkertasesti oo vaan kivaa. Harvassa on hetket kun on ees vähän parempi olla, mutta onneksi niitäkin mahtuu joukkoon kuitenkin muutama. :)
R:n kanssa en oo puhunut nyt varmaan kuukauteen, ja vaikka ikävä on hirveä, niin enemmän onneksi on pinnassa hieman vihaa. Helpompi olla. En haluu kuulla koko ihmisestä mitään, en edes nimeä mainittavan. Oon aika pitkälle jopa eristäytynyt meidän yhteisistä ystävistä etten vahingossakaan kuule mitään. Ei ehkä niin hyvä. Mutta toisaalta, mun elämä ja mun pää ja nyt en pysty tai jaksa pystyä muuhun.
Edellisen postauksen jälkeen K:sta ei kuulunu kahteen viikkoon ja meikä hyppi seinille. Sitten yhtenä iltana se oli menossa ryyppäämään ystävänsä kanssa, joka sammu ennen aikojaan klo 23. xD Olin jo nukkumassa (uudet unilääkkeet) mutta ei varmaan tarvi arvata kahta kertaa lähdinkö vai en kun se pyys mua mukaan. Oli jälleen yksi HYVIN humalainen ilta ja muistikuvat aika pyöreät 0. Mutta muistan että koin onnellisuutta. Se olikin sitten vika kerta kun nähtiin. Ja nyt mun ihan vitun oikeesti pitäis saada taottua paksuun kallooni, että jumalauta en ota siihen yhteyttä. Mun on pakko päästä irti tästä vitun noidankehästä. On vaan niin saatanan hankalaa ku toinen pyörii mielessä 24/7. VAIKKA en edes rakasta sitä, ainut syy miksi roikun siinä on se, että kukaan muu ei voi validoida ja sanoa että kelpaan, niin että uskoisin sen. Hyvin itsekkäistä syistä siis, mutta oon oikeesti palvonu maata sen jalkojen alla, koska oon ollu niin hädissäni oman olemassaoloni mitätöinnistä.
Lääkkeet on lähteny taas vaihtoon ja sekin varmaan ahdistaa. Tuntuu ettei mistään oo apua, ahdistaa vaan niin saaaaakelisti koko ajan. Ja masentaa.
Kelasta pitäis toivottavasti kuulua kohta jotain. Positiivista toivottavasti. Todellakin toivottavasti.
Oon myös alkanu käymään sellasessa päiväkeskuksessa, joka on tarkotettu mielenterveyskuntoutujille. Se on ihan ok. Ei oikeen mielipidettä sillai suuntaan tai toiseen, paitsi että ehkä ihan hyvä ettei hengaa vaan yksin himassa koko ajan. Lol. Kuulostaapa tekopyhän mukapositiiviselta.
Syömisen kanssa on ollut ongelmaa. Koko ajan paha olla (siis fyysisesti, oksettaa) mutta silti tungen ruokaa suuhun kaksin käsin. Oksentamista oon onneks pystyny vähän välttämään, mutta jos otan kuppia niin sitten kyllä lähtee, koska ei mitään järkeviä ajatuksia päässä eikä estoja. Siitä tulikin mieleeni yks ilta kun tässä ryyppäilin yksikseni ja jostain syystä aloin nähdä halluja :D En tiedä ees miksi, koska en sillon ollu ottanu mitään ylimääräsiä lääkeannoksiakaan.
Havahduin vaan yhtäkkiä kun tein vatsalihaksia lattialla (en muista miten siihen touhuun olin päätynyt) ja tunsin järjetöntä häpeää, että mitä mä nyt oikee jumppailen tässä ku on vieraita. Juttelinkin niiden kanssa, kunnes yhtäkkiä tajusin että hahaha ei helkkari oon yksin himassa ja oon levittäny viltin keskelle lattiaa jossa makasin. :D Luojan kiitos olin oikeesti yksin, eikä kukaan nähny tota mun sekoomista.
Mutta joo. That's that. :) Ihmeellinen juttu miten tää kirjottaminen sit kuitenkin aina vähän helpottaa oloa. Koitan olla nyt pitelemättä enää tällasia taukoja.
Tuli sisustamisinspiraatio. Voisin ehkä siivota. (vähän) 8)
Kuukauden kuulumisia ei kyllä mun tapauksessa oo hirveän vaikea tiivistää yhdeksi postaukseksi. :D
En oo tehnyt mitään. Paitsi ostellut.. Eli mun ostelut on lähteny ihan täysin käsistä. Rahaa ei ole, ja silti tilaan päivittäin netistä jotain turhuutta ja koen ehkä 5 min ilon ja innostumisen tunteita. Koti on täynnä avaamattomia pakkauksia ja kasseja ja pussukoita eri kaupoista. Tiedostan, mutta en voi itselleni mitään.
Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta. Mikään ei yksinkertasesti oo vaan kivaa. Harvassa on hetket kun on ees vähän parempi olla, mutta onneksi niitäkin mahtuu joukkoon kuitenkin muutama. :)
R:n kanssa en oo puhunut nyt varmaan kuukauteen, ja vaikka ikävä on hirveä, niin enemmän onneksi on pinnassa hieman vihaa. Helpompi olla. En haluu kuulla koko ihmisestä mitään, en edes nimeä mainittavan. Oon aika pitkälle jopa eristäytynyt meidän yhteisistä ystävistä etten vahingossakaan kuule mitään. Ei ehkä niin hyvä. Mutta toisaalta, mun elämä ja mun pää ja nyt en pysty tai jaksa pystyä muuhun.
Edellisen postauksen jälkeen K:sta ei kuulunu kahteen viikkoon ja meikä hyppi seinille. Sitten yhtenä iltana se oli menossa ryyppäämään ystävänsä kanssa, joka sammu ennen aikojaan klo 23. xD Olin jo nukkumassa (uudet unilääkkeet) mutta ei varmaan tarvi arvata kahta kertaa lähdinkö vai en kun se pyys mua mukaan. Oli jälleen yksi HYVIN humalainen ilta ja muistikuvat aika pyöreät 0. Mutta muistan että koin onnellisuutta. Se olikin sitten vika kerta kun nähtiin. Ja nyt mun ihan vitun oikeesti pitäis saada taottua paksuun kallooni, että jumalauta en ota siihen yhteyttä. Mun on pakko päästä irti tästä vitun noidankehästä. On vaan niin saatanan hankalaa ku toinen pyörii mielessä 24/7. VAIKKA en edes rakasta sitä, ainut syy miksi roikun siinä on se, että kukaan muu ei voi validoida ja sanoa että kelpaan, niin että uskoisin sen. Hyvin itsekkäistä syistä siis, mutta oon oikeesti palvonu maata sen jalkojen alla, koska oon ollu niin hädissäni oman olemassaoloni mitätöinnistä.
Lääkkeet on lähteny taas vaihtoon ja sekin varmaan ahdistaa. Tuntuu ettei mistään oo apua, ahdistaa vaan niin saaaaakelisti koko ajan. Ja masentaa.
Kelasta pitäis toivottavasti kuulua kohta jotain. Positiivista toivottavasti. Todellakin toivottavasti.
Oon myös alkanu käymään sellasessa päiväkeskuksessa, joka on tarkotettu mielenterveyskuntoutujille. Se on ihan ok. Ei oikeen mielipidettä sillai suuntaan tai toiseen, paitsi että ehkä ihan hyvä ettei hengaa vaan yksin himassa koko ajan. Lol. Kuulostaapa tekopyhän mukapositiiviselta.
Syömisen kanssa on ollut ongelmaa. Koko ajan paha olla (siis fyysisesti, oksettaa) mutta silti tungen ruokaa suuhun kaksin käsin. Oksentamista oon onneks pystyny vähän välttämään, mutta jos otan kuppia niin sitten kyllä lähtee, koska ei mitään järkeviä ajatuksia päässä eikä estoja. Siitä tulikin mieleeni yks ilta kun tässä ryyppäilin yksikseni ja jostain syystä aloin nähdä halluja :D En tiedä ees miksi, koska en sillon ollu ottanu mitään ylimääräsiä lääkeannoksiakaan.
Havahduin vaan yhtäkkiä kun tein vatsalihaksia lattialla (en muista miten siihen touhuun olin päätynyt) ja tunsin järjetöntä häpeää, että mitä mä nyt oikee jumppailen tässä ku on vieraita. Juttelinkin niiden kanssa, kunnes yhtäkkiä tajusin että hahaha ei helkkari oon yksin himassa ja oon levittäny viltin keskelle lattiaa jossa makasin. :D Luojan kiitos olin oikeesti yksin, eikä kukaan nähny tota mun sekoomista.
Mutta joo. That's that. :) Ihmeellinen juttu miten tää kirjottaminen sit kuitenkin aina vähän helpottaa oloa. Koitan olla nyt pitelemättä enää tällasia taukoja.
Tuli sisustamisinspiraatio. Voisin ehkä siivota. (vähän) 8)
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
K-system
Koen tarvetta avautua mun suhteesta K:n. Empä kyllä yhtään tiedä mitäpä siitä kirjottaisi, tuntuu vaan että on pakko saada ajatuksia järjestettyä.
Kuten viime postauksessa tosiaan mainitsin, menin K:n luokse illalla. Olin itseasiassa aika hajalla, koska olin ymmärtänyt vihdoin mistä (nyt mulle haussa olevasta) kuntoutustuessa on kyse.. Eli eläkkeestä. Tosin määräaikaisesta, mutta mulle se on silti jo ajatuksena todella halvaannuttava. Päässä kiersi kehää ajatukset siitä, miten mun elämällä ei enää oo tarkotusta, en pysty tekemään tulevaisuudellani mitään, eikä kukaan kunnioitettava kumppanivaihtoehto tuu tätä hyväksymään. R ehkä, mutta se on nyt toistaseks poissa laskuista koska ei olla väleissä, enkä saa edes ajatella nyt muuta. Muuten iskee ihan järkyttävä ikävä. Ja hätä. Mutta uskoisin, että sillekin kova paikka myöhemmin, sanotaanko n. 10 v päästä. (Jos nyt ylipäätään ees elän sinne asti.)
K suhtautu kuten arvelinkin. Purskahdin itkuun ja K oli hiljaa, ei ees kattonu muhun päin tai sanonu sanaakaan. Ei ollut millään muotoa, edes pikkuriikkisen validoiva tai sanonut ymmärtävänsä mun tuntemuksia. Hääri keittiössä. Lähinnä ainoastaan vahvisti mun pelkojani, toteamalla "niin.. niimpä" suunnilleen jokaiseen pointtiin mitä sanoin. Hienoa.
Nukkumaanmentäessä kysyin vielä henkilökohtasta mielipidettä siihen, että mitä jos tää oikeesti on mun tulevaisuus, määräaikasuuden jälkeenkin. Vastaukseksi sain jotain ympäripyöreää muminaa, ja lopuksi "en mä kyl ehkä pystyis sellaseen." (Eli mun kanssa olemiseen, jos olisin työkyvyttömyyseläkkeellä.) Päätin sillon, että okei, tää on tässä. Nukun tän yön täällä, ja sitten poistan K:n mun elämästä. Nopeasti ja kivuttomasti, en anna sille mahdollisuuksia puhua mua ympäri. Mun pitää pystyä suojelemaan edes niitä pieniä mielenterveyden rippeitä, ennenkun joku asioista mitään tietämätön idiootti tulee arvottamaan mun elämää, jota itse en ole valinnut.
Koska miehillä ilmeisesti on joku ajatustenlukulaite, niin K alko yhtäkkiä hempeilemään ja paijaamaan mua tavalla mitä ei ikinä ennen. Ja siis huomautan etten todellakaan alkanut mököttää tai kiukutella K:n kommenteista, en antanut tuntemuksien vaikuttaa olemukseeni mitenkään. Tätä jatkui rehellisesti varmaan 3 tuntia. Aamulla olin edelleen hyvillä mielin, että jes pystyn tähän. Ei vaikuttanut paijailut päätökseeni. No sitten kello tulee 19 ja K laittaa humalaista viestiä. Päätin etten vastaa, mutta koska olin yksin kotona niin ei ollut muutakaan tekemistä.. Keskustelu päättyi klo 22 siihen, että K pyysi mut luokseen uudestaan. (Huom tätäkään ei ole ikinä tapahtunut, kahtena päivänä peräkkäin siis) (Ja juu tapailua ja seurustelua on takana yli puoli vuotta..)
Olin edelleen erittäin Zen ja päätin että no mikäettei, tuntuupa siitä sitten ehkä edes vähän paskemmalta kun yhtäkkiä katoankin. (Koska en siis olettanut että taas tämän jälkeen olisi tullut viestiä.) Ja taas oli kaikenmaailman liirumlaarumit ja hieronnat ja vaikka mitkä.
Kuten arvata saattaa, lauantaina herätessä olo oli kaikkea muuta kuin Zen. :) vittu niimpä tietysti. Se olin minä kuka ei halunnut lähteä, ja roikuin (oikeesti siis) fyysisesti kiinni "älä mee." Hienosti hoidettu hermanni. Ja tässä sitä nyt sitten taas ollaan, lauantai meni juodessa bisseä ja nappaillessa rauhottavia koska ahdisti niin perkeleesti ettei siitä yhestä kuulu mitään, ja tää ilta näyttää hyvin pitkälle samanlaiselta. Upeeta. Tulkaa joku lyömään mua päähän.
Enkä kyllä edes usko, että tässä on mistään rakkaudesta tai mistään sellasesta kyse, ehkä tietynlaisesta okei. Mutta lähinnä varmasti sitä, että en voi, pysty, enkä halua olla yksin. Ja K sattuu olemaan oikeanlainen henkilö, kenen lähelläolo ei ahdista NIIN paljoa, kuin muiden. Ja sattuu myös olemaan ainut tällainen henkilö, kenet päästän lähelleni ja kuka voi validoida olemassaoloni. Minä ja mun typerä pää.
Kuten viime postauksessa tosiaan mainitsin, menin K:n luokse illalla. Olin itseasiassa aika hajalla, koska olin ymmärtänyt vihdoin mistä (nyt mulle haussa olevasta) kuntoutustuessa on kyse.. Eli eläkkeestä. Tosin määräaikaisesta, mutta mulle se on silti jo ajatuksena todella halvaannuttava. Päässä kiersi kehää ajatukset siitä, miten mun elämällä ei enää oo tarkotusta, en pysty tekemään tulevaisuudellani mitään, eikä kukaan kunnioitettava kumppanivaihtoehto tuu tätä hyväksymään. R ehkä, mutta se on nyt toistaseks poissa laskuista koska ei olla väleissä, enkä saa edes ajatella nyt muuta. Muuten iskee ihan järkyttävä ikävä. Ja hätä. Mutta uskoisin, että sillekin kova paikka myöhemmin, sanotaanko n. 10 v päästä. (Jos nyt ylipäätään ees elän sinne asti.)
K suhtautu kuten arvelinkin. Purskahdin itkuun ja K oli hiljaa, ei ees kattonu muhun päin tai sanonu sanaakaan. Ei ollut millään muotoa, edes pikkuriikkisen validoiva tai sanonut ymmärtävänsä mun tuntemuksia. Hääri keittiössä. Lähinnä ainoastaan vahvisti mun pelkojani, toteamalla "niin.. niimpä" suunnilleen jokaiseen pointtiin mitä sanoin. Hienoa.
Nukkumaanmentäessä kysyin vielä henkilökohtasta mielipidettä siihen, että mitä jos tää oikeesti on mun tulevaisuus, määräaikasuuden jälkeenkin. Vastaukseksi sain jotain ympäripyöreää muminaa, ja lopuksi "en mä kyl ehkä pystyis sellaseen." (Eli mun kanssa olemiseen, jos olisin työkyvyttömyyseläkkeellä.) Päätin sillon, että okei, tää on tässä. Nukun tän yön täällä, ja sitten poistan K:n mun elämästä. Nopeasti ja kivuttomasti, en anna sille mahdollisuuksia puhua mua ympäri. Mun pitää pystyä suojelemaan edes niitä pieniä mielenterveyden rippeitä, ennenkun joku asioista mitään tietämätön idiootti tulee arvottamaan mun elämää, jota itse en ole valinnut.
Koska miehillä ilmeisesti on joku ajatustenlukulaite, niin K alko yhtäkkiä hempeilemään ja paijaamaan mua tavalla mitä ei ikinä ennen. Ja siis huomautan etten todellakaan alkanut mököttää tai kiukutella K:n kommenteista, en antanut tuntemuksien vaikuttaa olemukseeni mitenkään. Tätä jatkui rehellisesti varmaan 3 tuntia. Aamulla olin edelleen hyvillä mielin, että jes pystyn tähän. Ei vaikuttanut paijailut päätökseeni. No sitten kello tulee 19 ja K laittaa humalaista viestiä. Päätin etten vastaa, mutta koska olin yksin kotona niin ei ollut muutakaan tekemistä.. Keskustelu päättyi klo 22 siihen, että K pyysi mut luokseen uudestaan. (Huom tätäkään ei ole ikinä tapahtunut, kahtena päivänä peräkkäin siis) (Ja juu tapailua ja seurustelua on takana yli puoli vuotta..)
Olin edelleen erittäin Zen ja päätin että no mikäettei, tuntuupa siitä sitten ehkä edes vähän paskemmalta kun yhtäkkiä katoankin. (Koska en siis olettanut että taas tämän jälkeen olisi tullut viestiä.) Ja taas oli kaikenmaailman liirumlaarumit ja hieronnat ja vaikka mitkä.
Kuten arvata saattaa, lauantaina herätessä olo oli kaikkea muuta kuin Zen. :) vittu niimpä tietysti. Se olin minä kuka ei halunnut lähteä, ja roikuin (oikeesti siis) fyysisesti kiinni "älä mee." Hienosti hoidettu hermanni. Ja tässä sitä nyt sitten taas ollaan, lauantai meni juodessa bisseä ja nappaillessa rauhottavia koska ahdisti niin perkeleesti ettei siitä yhestä kuulu mitään, ja tää ilta näyttää hyvin pitkälle samanlaiselta. Upeeta. Tulkaa joku lyömään mua päähän.
Enkä kyllä edes usko, että tässä on mistään rakkaudesta tai mistään sellasesta kyse, ehkä tietynlaisesta okei. Mutta lähinnä varmasti sitä, että en voi, pysty, enkä halua olla yksin. Ja K sattuu olemaan oikeanlainen henkilö, kenen lähelläolo ei ahdista NIIN paljoa, kuin muiden. Ja sattuu myös olemaan ainut tällainen henkilö, kenet päästän lähelleni ja kuka voi validoida olemassaoloni. Minä ja mun typerä pää.
torstai 26. helmikuuta 2015
Tärkeät ystävät
Oon siitä todella onnellisessa asemassa, että mulla on ihania ystäviä monta mun lähellä ja koen, että en edes tarvitsisi enempää. (Puhuin muuten aikasemmin siitä, että haluan karsia sosiaalisia piirejäni ja nyt ilmeisesti eräs henkilö on tajunnut hienovaraisen vihjailuni. Ja ei, en sano kenellekkään suoraan että heippa en jaksa olla sun ystävä. Enkä jätä häntä mitenkään siis susien armoille, hänellä on myös laaja sosiaalinen verkosto ympärillään.) Mutta asiaan. Oon monta kertaa miettinyt, että mun ystävät on ihan oikeesti maailman parhaimpia. (tietenkään en voi tehdä puolueetonta vertailua koska en tunne kaikkia maailman ihmisiä heheXD juuh...) Tunnen usein olevani todella etuoikeutettu näiden ihmisten seurasta. Välillä on hankaluuksia, kun en pysty itsestäni aina antamaan edes sitä 50% kun huomio on jossain ihan muualla tai on aikoja, jolloin en jaksa tavata ketään. Silti kukaan ei pahastu, koska no, olen kertonut hieman varovaisesti olevani hullu (xD) ja koska en nää ketään yhtä ihmistä kovin usein. On outoa, jos tapaan jonkun parhaista ystävistäni useammin kuin 2x/kk. Vaikkahan siis en ole töissä, enkä koulussa. (Mainittakoon toki myös, että koulussa mulla ei edes ole ystäviä vaikka siellä kävisinkin.) ((Vittu miten paljon sulkuja, sori.))
Mutta tää on mulle kaikista paras tapa ja oon todella onnellinen, että oon löytänyt ympärilleni kourallisen ihmisiä, joiden kanssa tämänlainen sosialisointi on mahdollista. Enkä koe jääväni mistään paitsi, koska mun ystävät ei juurikaan tunne toisiaan :D niin ei tule fiilistä että "siellä ne pitää hauskaa ilman mua."
Tänään ystäväni kuitenkin kutsui mut extempore teelle. Yleensä kieltäydyn lähes poikkeuksetta samalle päivälle ehdotetuista tapaamisista, koska en ole voinut henkisesti valmistautua. Lol. Spontaaniutta löytyy kyllä, mutta sillon mun pitää olla jo valmiiksi liikkeellä tai tiedossa jotain tosi erilaista tekemistä.
Tänään tein poikkeuksen. Ehdotin kellonaikaa kolmen tunnin päähän ja helkkari sentään miten alko ahistaa. "En ehdi, mulle tulee kiire, myöhästyn, en oo valmis, en jaksa pukea, en jaksa käydä suihkussa." Olin siis kotona, ja agendalla oli jokapäiväistä ei-yhtään-mitään -toimitettavaa. Mutta selvisin! En kyllä käynyt suihkussa, enkä pukenut päälle, mutta kumminkin. :D kai tästä voi iloita, edes vähän.
Ja tosiaan, kun oon sanonut usein etten jaksa pukea, niin usein nukun arkivaatteissani. (Tai no siis lähinnä paidoissa, nukun ilman housuja jos jotakuta kiinnostaa.) Tai sitten mun "yövaatteet" on sellasia vähän tarjoustalotyyppisiä T-paitoja, leggareita tai verkkareita. En siis missään flanelliunivormussa sentään huitele tuolla ihmisten ilmoilla menemään.
Tänään meen K:lle. (Eli ehostaudun hehe)
Asiat on liukunu suunnilleen aika samaan kun mitä ne oli ennen, sillon kun seurusteltiin. Eilen meillä oli keskustelu siitä onko mulla tinderiä ja vastaukseksi olin hiljaa. N. 5 min jonka jälkeen sanoin "eei." Oh how smooth of me.............. ei vissii menny läpi.
Mutta tää on mulle kaikista paras tapa ja oon todella onnellinen, että oon löytänyt ympärilleni kourallisen ihmisiä, joiden kanssa tämänlainen sosialisointi on mahdollista. Enkä koe jääväni mistään paitsi, koska mun ystävät ei juurikaan tunne toisiaan :D niin ei tule fiilistä että "siellä ne pitää hauskaa ilman mua."
Tänään ystäväni kuitenkin kutsui mut extempore teelle. Yleensä kieltäydyn lähes poikkeuksetta samalle päivälle ehdotetuista tapaamisista, koska en ole voinut henkisesti valmistautua. Lol. Spontaaniutta löytyy kyllä, mutta sillon mun pitää olla jo valmiiksi liikkeellä tai tiedossa jotain tosi erilaista tekemistä.
Tänään tein poikkeuksen. Ehdotin kellonaikaa kolmen tunnin päähän ja helkkari sentään miten alko ahistaa. "En ehdi, mulle tulee kiire, myöhästyn, en oo valmis, en jaksa pukea, en jaksa käydä suihkussa." Olin siis kotona, ja agendalla oli jokapäiväistä ei-yhtään-mitään -toimitettavaa. Mutta selvisin! En kyllä käynyt suihkussa, enkä pukenut päälle, mutta kumminkin. :D kai tästä voi iloita, edes vähän.
Ja tosiaan, kun oon sanonut usein etten jaksa pukea, niin usein nukun arkivaatteissani. (Tai no siis lähinnä paidoissa, nukun ilman housuja jos jotakuta kiinnostaa.) Tai sitten mun "yövaatteet" on sellasia vähän tarjoustalotyyppisiä T-paitoja, leggareita tai verkkareita. En siis missään flanelliunivormussa sentään huitele tuolla ihmisten ilmoilla menemään.
Tänään meen K:lle. (Eli ehostaudun hehe)
Asiat on liukunu suunnilleen aika samaan kun mitä ne oli ennen, sillon kun seurusteltiin. Eilen meillä oli keskustelu siitä onko mulla tinderiä ja vastaukseksi olin hiljaa. N. 5 min jonka jälkeen sanoin "eei." Oh how smooth of me.............. ei vissii menny läpi.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
VITUN borderline
Tää on taas yks niitä päiviä kun ottaa todella huolella aivoon, että miks just minä. Tiedän, että on olemassa lukematon määrä ihmisiä, miljoonittain, kenellä menee vielä huonommin mut se ei nyt auta. Mun elämä on tällasta ja se saa myös vituttaa.
Tuntuu aivan vitun paskalta ajatus siitä, että mä en voi tehä mun elämällä mitään koska "nyyh ahistaa." VITTU.
Äiti ei tajua. "En ymmärrä miten et voi jaksaa viedä roskia, kun kyllähän sä otat käsilaukunkin mukaan kun lähdet ulos." (Paitsi etten yleensä edes ota.) "Ei sun järkes ole sumentunut, kyllähän sä tiedät, että sinne kouluun pitää mennä." NO NIIN VITTU TIEDÄN, MUTTA KUN EN JAKSA! EN YKSINKERTASESTI P-Y-S-T-Y.
Mun dkt-terapeutti taitaa olla vähän tympääntynyt koska käyn siellä niin huonosti. Mutta kun mä en vaan ihan oikeesti jaksa. Kyllä, olen onnellinen, että olen päässyt tähän hoito-ohjelmaan ja todella kiitollinen, koska tiedän että sitä ei kaikille suoda. Enkä todellakaan ole jättämässä hommaa kesken, mua vaan nyt suoraansanottuna kertakaikkiaan vituttaa ja surettaa se, etten koe siitä olevan juuri hyötyä. Okei oon vasta alussa, mutta silti. Koen, että tää on mun viimenen oljenkorsi ja jos sekään ei auta niin vittu mä olen epätoivonen. Ihan tosissani. :(
5v psykoterapiaa riitti meikälle vuodeksi. Ja sitten taas mentiinkin ja lujaa. Hieno homma. Lääkkeitä oon rehellisesti kokeillu varmaan neljäätoista erilaista. Toistaseks kaikki on menettäny tehonsa siinä 6kk kohalla.
Ja kun mä en ihan tosissaan ole ihminen kuka haluais olla yhteiskunnalle taakka tai mikään vätys sossupummi. No se olen kumminkin, todella upeeta.
Ja mun arvostamat (rakkaat) ihmiset, ne, ketä katson ylöspäin, ei todella arvosta tämmöstä lagailua, koska ne ei ymmärrä. Ne ei ymmärrä, koska niillä ei ole omakohtasta kokemusta siitä kun ei kertakaikkiaan jaksa. Kun mikään uni ei riitä, vaan sielu on yksinkertasesti niin väsynyt, ettei 12h unta riitä edes siihen, että jaksaisi pukea päälle.
Tietysti arvostan myös muita ihmisiä. Ihmisiä, jotka on käyny läpi rankkoja settejä ja silti porskuttaa vielä elävienkirjoissa. Vaikkakin hitaasti, mutta varmasti. Mutta mä en osaa lukea itteäni niihin. Mulle itselleni henkilökohtasesti ei ole ok olla tekemättä yhtään mitään kuukausiin tai vuosiin. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät pysty muuhun, enkä millään tavalla vähättele heitä, tai ajattele että "ryhdistäydy." Ajattelen itsestäni niin. En näe, että mä olisin mikään vitun "selviytyjä." Halua ja motivaatiota on tehdä vaikka mitä, olla sosiaalinen, ilonen, nauravainen ja menevä. Olla monta rautaa tulessa samaan aikaan. Muttakun en ole. Mä vaan oon. Enkä hyväksy sitä.
Mitä järkeä on elää jos ei voi tehdä mitään? Mitä järkeä on olla elossa jos ei elä?
Oon ihan vitun tosissani sitä mieltä, että oon täällä kuluttamassa ainoastaan arvokkaita luonnonvaroja ja happea ja pilaamassa tätä planeettaa mun mätääntyneillä aivoilla.
Mutta mä en voi tappaa itseäni koska perhe. Pilaisin niiden elämän. En kertakaikkiaan voi tehdä sitä.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Väsyttää
En oikeen tiedä mistä alottaisin. Oon nukkunu ihan superhuonosti, taas tulee niitä aamu 7 asti sängyssäpyöriskelyjä. En tiedä johtuuko sitten Voxrasta vai mistä. Eli päivisin oon siis ollu ihan loppu, mutta jotain positiivistakin. Jaksoin eilen nimittäin käydä suihkussa jeeeee ekaa kertaa viikkoon, tai melkeen puoleentoista, toissapäivänä jaksoin tehdä ruokaa (salaattia) ja eilen jaksoin myös rehellisesti ensimmäistä kertaa johonkin neljään kuukauteen pestä pyykkiä. Joku voi miettiä että mitä helvettiä, mutta mulla on oikeesti _todella_ paljon vaatteita. 4 vaatekaapillista tullu haalittua ahdistuksissani tehden impulsiivisia ostoksia. N. 6kk välein pistän 2 jätesäkkiä vaatteita vaatekeräyksiin. Tämän lisäksi saatan olla kotona viikon yöpaidassa niin ei tavallaan ne "arkivaatteet" kulu samaa tahtia kun ehkä normaaleilla (terveillä) ihmisillä.
Pyysin K:n meille torstaiksi. Osaksi siksi koska vittu mä haluan jonkun syyn miks siivota tää läävä :D
Toisekseen koska tarviin läheisyyttä ja paijailua ja kolmanneksi koska mulla on sitä ikävä. Äh.
R:stä ei oo kuulunu vieläkään yhtään mitään.
Poltan liikaa röökiä, menee liikaa (olematonta) rahaa.
Harmittaa, etten oo jaksanu mennä kouluun. Eli taitaa nyt sitten olla tässä tämä kevät :(
torstai 12. helmikuuta 2015
Itsekeskeisyydestä ja maailman epäreiluudesta.
Mulla on turkkilainen ystävä. Juttelin sen kanssa pitkästä aikaa tänään ja tajusin siinä omia ongelmia blaastatessani, että ei helvetti, turkissahan on tällä hetkellä about diktatuurihallinto ja todella monet asiat kuten esimerkiksi sananvapaus ja ihmisoikeudet päin vittua. Tietysti ystävä on aina ystävä, mutta oikeesti ois joku voinu taas vähän lätkii meikäläistäki lärviin ennenku päästän suusta mitä sattuu.
Samaan aikaan täällä tuntuu niin typerältä voivotella jotain vitun miehiä?!? Mitä helvetin vittua nyt oikeesti.
Tietysti on aina joku, jolla menee huonommin, maailma on epäreilu paikka, sodat ja nälänhätä jne. Ei kenenkään ihmisen pää kestä, jos koittaa miettiä kaikkia maailman pahuuksia samaan aikaan, ja pyrkiä täyteen epäitsekkyyteen. (Paitsi joku äiti teresa lol, one in a million) Mutta mä voisin koittaa niin helvetin mielelläni pystyä keskittymään välillä JOHONKIN muuhun, ku mun omaan vitun säälittävään torakanelämään. Siis tää on oikeesti suoranaista elämänlahjan raiskaamista. Maata nyt himassa päivät pitkät ja vetää lääkkeitä ja nukkua ja siinä se. Tietysti fakta ja realiteetti on se, että mun aivot ei vaan fyysisesti ja kemiallisesti toimi niin kuin pitäisi, ja se rampauttaa. Mutta silti helvetti sentään! Ja okei se ettei oo rahaa vaikeuttaa myöskin elämistä tällasessa paikassa kuin Suomi, mutta miksen mä edes jaksa yrittää? Hävettää ettei osaa arvostaa sitä kaikkea mitä on. Mut emmä voi ruveta teeskentelemäänkään, se vasta oiski tekopyhää.
Helvetin ahdistavaa. >:(
Samaan aikaan täällä tuntuu niin typerältä voivotella jotain vitun miehiä?!? Mitä helvetin vittua nyt oikeesti.
Tietysti on aina joku, jolla menee huonommin, maailma on epäreilu paikka, sodat ja nälänhätä jne. Ei kenenkään ihmisen pää kestä, jos koittaa miettiä kaikkia maailman pahuuksia samaan aikaan, ja pyrkiä täyteen epäitsekkyyteen. (Paitsi joku äiti teresa lol, one in a million) Mutta mä voisin koittaa niin helvetin mielelläni pystyä keskittymään välillä JOHONKIN muuhun, ku mun omaan vitun säälittävään torakanelämään. Siis tää on oikeesti suoranaista elämänlahjan raiskaamista. Maata nyt himassa päivät pitkät ja vetää lääkkeitä ja nukkua ja siinä se. Tietysti fakta ja realiteetti on se, että mun aivot ei vaan fyysisesti ja kemiallisesti toimi niin kuin pitäisi, ja se rampauttaa. Mutta silti helvetti sentään! Ja okei se ettei oo rahaa vaikeuttaa myöskin elämistä tällasessa paikassa kuin Suomi, mutta miksen mä edes jaksa yrittää? Hävettää ettei osaa arvostaa sitä kaikkea mitä on. Mut emmä voi ruveta teeskentelemäänkään, se vasta oiski tekopyhää.
Helvetin ahdistavaa. >:(
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Plörinä
No en mennyt nyrkkeilemään. Hannasin ihan viimehetkellä, 20 min ennen tunnin alkua päätin etten uskalla. "Entä jos ne pitää mua liian läskinä ja hitaana"
Rupesin miettimään, että miks kirjotan tätä blogia. Ainakin alunperin vaatimaton ajatukseni oli kirjoittaa itselleni. Teen sitä kyllä edelleen, koska en muista menneistä päivistä tai viikoista oikeestaan mitään. Mutta ehkä siinä on sitten kuitenkin joku sellanen halu siihen, että ehkä joku kenellä on myös samoja ongelmia, voi ehkä samaistua kirjoittamiini asioihin, vaikka minulle siitä ei mitään ilmoittaisikaan. Tai sitten haluaisin kohdata vertaisiani. Se on helpompaa, kun on joku netti-identiteetti, eikä käy vaan kommentoimassa ihmisten blogeihin anonyymina, vaikkakin jättäen kommentin nimimerkillä. Lisäksi aikaisempaan postaukseeni sain kehotuksen välttää Voxraa, mikä herätti sisäisen Nicke Nyfikenini ja ymmärsin ehkä itsekin, että osaltaan myös siksi kirjoitan tätä blogia, haluan kuulla muiden kokemuksia.
K:sta ei ole kuulunut pihaustakaan sen sunnuntaisen viestin jälkeen, missä kerroin ikävöiväni. Ei sitten saatana. Tässä pitää ehkä siis tietää se, että olemme puhuneet päivittäin useita tunteja ja monia satoja viestejä elokuusta asti. Mutta tällä kertaa mä en aijo laittaa viestiä ekana, se on ihan varma. Muuten menetän viimesetkin itsekunnioitukseni rippeet.
En tiedä johtuuko Voxrasta, vai muuten vaan sisäisestä maailmastani, mutta näin todella vihaisia ja aggressiivisia unia. Mietin unissanikin, että herranjestas oon sekasin. Toisaalta pääsin ehkä myös purkamaan ja käsittelemään tunteitani R:ää kohtaan, ja vihaamaan niitä kaikkia muita tyttöjä, joilla ei nyt ole mulle kasvoja.
Positiivinen yllätys eilisessä oli ketipinorin väsyttävä vaikutus. Tosin heräsin vaikutuksen loputtua, mutta sain silti ihan kohtalaisesti nukuttua vielä sen jälkeenkin. Toivottavasti en totu liian nopeasti.
Rupesin miettimään, että miks kirjotan tätä blogia. Ainakin alunperin vaatimaton ajatukseni oli kirjoittaa itselleni. Teen sitä kyllä edelleen, koska en muista menneistä päivistä tai viikoista oikeestaan mitään. Mutta ehkä siinä on sitten kuitenkin joku sellanen halu siihen, että ehkä joku kenellä on myös samoja ongelmia, voi ehkä samaistua kirjoittamiini asioihin, vaikka minulle siitä ei mitään ilmoittaisikaan. Tai sitten haluaisin kohdata vertaisiani. Se on helpompaa, kun on joku netti-identiteetti, eikä käy vaan kommentoimassa ihmisten blogeihin anonyymina, vaikkakin jättäen kommentin nimimerkillä. Lisäksi aikaisempaan postaukseeni sain kehotuksen välttää Voxraa, mikä herätti sisäisen Nicke Nyfikenini ja ymmärsin ehkä itsekin, että osaltaan myös siksi kirjoitan tätä blogia, haluan kuulla muiden kokemuksia.
K:sta ei ole kuulunut pihaustakaan sen sunnuntaisen viestin jälkeen, missä kerroin ikävöiväni. Ei sitten saatana. Tässä pitää ehkä siis tietää se, että olemme puhuneet päivittäin useita tunteja ja monia satoja viestejä elokuusta asti. Mutta tällä kertaa mä en aijo laittaa viestiä ekana, se on ihan varma. Muuten menetän viimesetkin itsekunnioitukseni rippeet.
En tiedä johtuuko Voxrasta, vai muuten vaan sisäisestä maailmastani, mutta näin todella vihaisia ja aggressiivisia unia. Mietin unissanikin, että herranjestas oon sekasin. Toisaalta pääsin ehkä myös purkamaan ja käsittelemään tunteitani R:ää kohtaan, ja vihaamaan niitä kaikkia muita tyttöjä, joilla ei nyt ole mulle kasvoja.
Positiivinen yllätys eilisessä oli ketipinorin väsyttävä vaikutus. Tosin heräsin vaikutuksen loputtua, mutta sain silti ihan kohtalaisesti nukuttua vielä sen jälkeenkin. Toivottavasti en totu liian nopeasti.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Viikonloppu
En muista mitä tein perjantaina.
Lauantaina ryyppäsin taas vaihteeks sellaset elämäni kännit että huhhuh. Oli kyllä yllättävän mukavaa, vaikka huomasinkin pientä vihaa kumpuavan sisältäni, onneksi en ehtinyt kohdistaa sitä mihinkään kovin ihmeelliseen. Muistikuvat ovat melko hämäriä ja hienoista häpeää aiheuttavia, mutta minkäs teet. Oltiin paikallisessa, onneksi ei tällä kertaa ihan liikaa tuttuja. Aamuyöstä löysin itseni K:n vessan lattialta halailemasta posliinipönttöä. Nailed it, eiku..
Herätessäni olin edelleen todella tukkeessa, en pysynyt edes rehellisesti pystyssä.
Harrastettiin seksiä kolme kertaa ja sitten K heitti mut ulos. En tiedä mikä muhun meni, mutta illalla sitten ulisin sille jotain ikävääni whatsapissa (sillon oikeesti tuntu siltä) eikä se perus vastannu. Upeeta.
Mulla ois ollu tänään yksilöterapeutin tapaaminen mutta en vaan päässyt sängystä ylös enkä todellakaan ollu juttutuulella. Kahelta oli lääkärin tapaaminen, ja vittu miten NIIIN perus, että mut oli TAAS unohdettu. Joka helkkarin kerta. Odotin 30 min ja sitte olin jo niin vitun raivoissani että teki mieli alkaa heittelemään kamaa ja riehumaan siellä, mutta päätinkin sitten mennä vaan koputtamaan lääkärin oveen. "Ai, ei mulle oltu ilmotettu!" Niimpäniin. Tossa vitun paskapuljussa ei kyllä mikään, mun viimesen kolmen vuoden asiakassuhteen aikana oo menny putkeen. Ei mikään. Jossain vaiheessa soitin jo potilasasiamiehellekin ja tein valituksen ylilääkärille, mutta en sitte jaksanu alkaa vaatia mitään. Vahingot oli jo tapahtunut. Nytkään en päässyt tapaamaan mun omaa lääkäriä, ja vitutti että aina pitää kerrata about kaikki ku tapaa uuden tyypin.
Sain sertralinin ja thyroxinin lisäksi ohelle voxran ja ketipinorin. Voxralla on vissiin vähän sama vaikutusmekanismi kun venlafaxinilla, eli dopamiini ja noradrenaliini. Toivottavasti toimii paremmin kun Venla, vaikka nekin kyllä aluks oli tosi hyviä. Puolen vuoden kohdalla unettomuus ja hermosäryt alko sitten käydäkin jo aika sietämättömiksi.
Tänään meen nyrkkeilemään.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Karma
Ei olis pitänyt sanoa mitään.
Näin itteni vahingossa peilistä ja hyi saatana. En oikeesti kehtaa kävellä tuolla kadulla. Oikeesti hävettää.
Dissosiaatioita. Tiedostan, mutta en pysty vaikuttamaan. Tuntuu fyysisesti siltä, kun olisin haamu, enkä oikeesti kunnolla tiedä missä oon mitä teen ja mitä ylipäätään tapahtuu.
Oksettaa. Tekee todella mieli viiltää ja varmaan viillänkin, kuhan puran sheiverin.
Here we go again....
Onneksi pääsin sentään bussista kotiin. Koitin tehdä tietoisenläsnäolonharjoituksen, mutta musta tuntu että se vaan pahens.
Mulla on aivan älytön ikävä R:ää, ja samalla ei todellakaan. Haluun lakata olemasta.
Mua fyysisesti sattuu, tuntuu niin vitun paskalta.
Sen äiti oli kyllä ihana ja lohduttava, varamami.
Näin itteni vahingossa peilistä ja hyi saatana. En oikeesti kehtaa kävellä tuolla kadulla. Oikeesti hävettää.
Dissosiaatioita. Tiedostan, mutta en pysty vaikuttamaan. Tuntuu fyysisesti siltä, kun olisin haamu, enkä oikeesti kunnolla tiedä missä oon mitä teen ja mitä ylipäätään tapahtuu.
Oksettaa. Tekee todella mieli viiltää ja varmaan viillänkin, kuhan puran sheiverin.
Here we go again....
Onneksi pääsin sentään bussista kotiin. Koitin tehdä tietoisenläsnäolonharjoituksen, mutta musta tuntu että se vaan pahens.
Mulla on aivan älytön ikävä R:ää, ja samalla ei todellakaan. Haluun lakata olemasta.
Mua fyysisesti sattuu, tuntuu niin vitun paskalta.
Sen äiti oli kyllä ihana ja lohduttava, varamami.
So make your siren's call, And sing all you want, I will not hear what you have to say, Cause I need freedom now, And I need to know, How to live my life as it's meant to be
Mumford & Sons - The Cave on biisin nimi.
Selvisin eilisestä ilman rauhottavia <3__<3
Siirsin yllykettä koko ajan ja sitte meninkin nukkumaan. Yllättävän hyvin sain untakin, 2 tuntia pyörimistä on oikeesti aika vähän. :) Olen siis iloinen.
Syömiset ei menny ihan niin nappiin, minkä ehkä saattaa arvata kun yritin sinnitellä ilman lääkkeitä.
Kaikki ruoka kuvottaa ja oksettaa, mutta silti mätin sitä suuhuni niinkun en ois ennen ruokaa nähnyt.
Kadutti kyllä samoin tein, mutta päätin etten oksenna. Paino on onneksi tippunut, niin voin vähän antaa itselleni anteeksi.
Ja voinko taas kerran palata tähän aiheeseen, että vitun miehet. Oon puhunut edelleen K.n kanssa joka päivä, tosin siis vaan whatsapissa. Ja vaikka en halua tavata, en halua mitään, niin silti ahdistun aivan saatanasti jos se on tyly tai jättää vastaamatta. VITTU. Omaa syytähän tää on tietysti, ei siitä pääse mihinkään.
Otin yhteyttä R:n äitiin. En oikeen oo varma mitä mun päässä liikku, mutta otin kumminkin. Ehkä jollain kieroutuneella ajatuspierulla ajattelin, että jos se sais R.n puhumaan mulle. Ja sanomaan että sillä on ikävä. En oikeesti todellakaan tiedä oisko se hyvä idea, tai haluisinko sitä edes, mutta minkäs teet. Näin sitä vaan tuli toimittua ja sillä mennään. R:n äiti soittaa mulle tänään ja kyllä kiitos kysymästä jännittää helvetisti.
Tänään pitää myös kohdata ihmisiä. Eli toisinsanoen pukea päälle ja koittaa olla normaali. En tiie mistä revin vaatteita kun en oo vieläkään pessy pyykkiä. En todellakaan kehtaa myöntää millon viimeks oon pyykännyt. Puhe ei nyt ole päivistä eikä viikoista. Mulla on onneks paljon vaatteita, niin osin sekin on mahdollistanu tämän, mutta silti.
Aurinko piristää mieltä.
Selvisin eilisestä ilman rauhottavia <3__<3
Siirsin yllykettä koko ajan ja sitte meninkin nukkumaan. Yllättävän hyvin sain untakin, 2 tuntia pyörimistä on oikeesti aika vähän. :) Olen siis iloinen.
Syömiset ei menny ihan niin nappiin, minkä ehkä saattaa arvata kun yritin sinnitellä ilman lääkkeitä.
Kaikki ruoka kuvottaa ja oksettaa, mutta silti mätin sitä suuhuni niinkun en ois ennen ruokaa nähnyt.
Kadutti kyllä samoin tein, mutta päätin etten oksenna. Paino on onneksi tippunut, niin voin vähän antaa itselleni anteeksi.
Ja voinko taas kerran palata tähän aiheeseen, että vitun miehet. Oon puhunut edelleen K.n kanssa joka päivä, tosin siis vaan whatsapissa. Ja vaikka en halua tavata, en halua mitään, niin silti ahdistun aivan saatanasti jos se on tyly tai jättää vastaamatta. VITTU. Omaa syytähän tää on tietysti, ei siitä pääse mihinkään.
Otin yhteyttä R:n äitiin. En oikeen oo varma mitä mun päässä liikku, mutta otin kumminkin. Ehkä jollain kieroutuneella ajatuspierulla ajattelin, että jos se sais R.n puhumaan mulle. Ja sanomaan että sillä on ikävä. En oikeesti todellakaan tiedä oisko se hyvä idea, tai haluisinko sitä edes, mutta minkäs teet. Näin sitä vaan tuli toimittua ja sillä mennään. R:n äiti soittaa mulle tänään ja kyllä kiitos kysymästä jännittää helvetisti.
Tänään pitää myös kohdata ihmisiä. Eli toisinsanoen pukea päälle ja koittaa olla normaali. En tiie mistä revin vaatteita kun en oo vieläkään pessy pyykkiä. En todellakaan kehtaa myöntää millon viimeks oon pyykännyt. Puhe ei nyt ole päivistä eikä viikoista. Mulla on onneks paljon vaatteita, niin osin sekin on mahdollistanu tämän, mutta silti.
Aurinko piristää mieltä.
torstai 5. helmikuuta 2015
Olen herännyt
Noniin. Hereillä kai. Parin päivän bentsopöhnästä siis.
En oo juuri muuta tehnyt kun nukkunut ja DKT-ryhmässä kävin. Tosin olin sielläkin aika nollat taulussa, kun jo bussimatkalla tuntu siltä, että kuolen siihen paikkaan. Ihan jäätävä puristus rinnassa, olin varma että saan vähintäänkin sydärin. Ja sitten taas nappia naamaan.. Ja perillä toinen, että pysyis jotenkuten tolkuissaan.
Alkaa vaan toleranssit kohta olemaan niin kovia, että vähän kuumottaa ajatus siitä kun alkaa menemään vaarallisia annoskokoja että auttais yhtään.
Kävin äidillä ja nyt kun tulin takasin kotiin niin veikkaampa, että ei tässä kauaa mene ennenkun joudun sen tarvittavan ottamaan.
Tästä ei tosin pitänyt tulla mikään pillerinpyöritysblogi, enkä halua antaa sellasta vaikutelmaa, että ne olisi mitenkään ratkaisu kaikkeen tai oikeastaan yhtään mihinkään. Ne vaan siirtää sitä pahaa oloa hetken. En oikeen oo vissiin vielä valmis kohtaamaan sitä.
Onneksi sain maanantaiksi ajan lääkärille ni katellaan jos vähän fiksaisi tota lääkitystä sellaseen kondikseen, että siitä olis jotain hyötyäkin.
Edelleen haluaisin eroon kaikesta tavarasta ja karsia sosiaalisia suhteita. Kuitenkin oon niin nössö etten uskalla. Toivon vaan, että epätoivotut suhteet kuolee, mutta jos muhun otetaan yhteyttä, ni oon ku joku saakelin koiranpentu ja meen aivan muiden talutushihnassa vaikka ei todellisuudessa oo jaksamista tai edes kiinnostusta hevon vittuakaan. Ja sitte oon pari päivää ihan zombina ku voimat niin finaalissa. Miks pitää olla näin hankala ihminen en kestä.
Todella ärsyttävän itsekeskeinen ongelma, "mulla on liikaa kavereita". Todellisuudessa niitä ei kyllä ole niin montaa, mutta en jaksa edes sen vertaa. Kourallinen helmiä riittää mulle oikein mainiosti, muiden kanssa voin satunnaisesti tulla toimeen. Helkkarin someyhteiskunta ja verkostointi ja kaikki, saatana.
Nojoo. Voisin koittaa vähän aktivoitua, itseäni miellyttävien asioiden tekemisessä siis. Koitan vaikka väkisin keksiä niitä nyt kun on ees vähän parempi päivä. Voisin vetää kännit. XD noe.
Tajusin tänään myös vähän jotain siitä, mikä ehkä saattaa olla mun ongelmien isoimpia alkulähteitä. Niinkun siis tarkotan ihan sieltä 3v pikkutytöstä asti. Ajatuksena aika kovin kivulias ja syvää häpeää aiheuttava, tarviin varmaan hyvän tovin ennenkun pystyn siitä edes terapeutille puhumaan.
En oo juuri muuta tehnyt kun nukkunut ja DKT-ryhmässä kävin. Tosin olin sielläkin aika nollat taulussa, kun jo bussimatkalla tuntu siltä, että kuolen siihen paikkaan. Ihan jäätävä puristus rinnassa, olin varma että saan vähintäänkin sydärin. Ja sitten taas nappia naamaan.. Ja perillä toinen, että pysyis jotenkuten tolkuissaan.
Alkaa vaan toleranssit kohta olemaan niin kovia, että vähän kuumottaa ajatus siitä kun alkaa menemään vaarallisia annoskokoja että auttais yhtään.
Kävin äidillä ja nyt kun tulin takasin kotiin niin veikkaampa, että ei tässä kauaa mene ennenkun joudun sen tarvittavan ottamaan.
Tästä ei tosin pitänyt tulla mikään pillerinpyöritysblogi, enkä halua antaa sellasta vaikutelmaa, että ne olisi mitenkään ratkaisu kaikkeen tai oikeastaan yhtään mihinkään. Ne vaan siirtää sitä pahaa oloa hetken. En oikeen oo vissiin vielä valmis kohtaamaan sitä.
Onneksi sain maanantaiksi ajan lääkärille ni katellaan jos vähän fiksaisi tota lääkitystä sellaseen kondikseen, että siitä olis jotain hyötyäkin.
Edelleen haluaisin eroon kaikesta tavarasta ja karsia sosiaalisia suhteita. Kuitenkin oon niin nössö etten uskalla. Toivon vaan, että epätoivotut suhteet kuolee, mutta jos muhun otetaan yhteyttä, ni oon ku joku saakelin koiranpentu ja meen aivan muiden talutushihnassa vaikka ei todellisuudessa oo jaksamista tai edes kiinnostusta hevon vittuakaan. Ja sitte oon pari päivää ihan zombina ku voimat niin finaalissa. Miks pitää olla näin hankala ihminen en kestä.
Todella ärsyttävän itsekeskeinen ongelma, "mulla on liikaa kavereita". Todellisuudessa niitä ei kyllä ole niin montaa, mutta en jaksa edes sen vertaa. Kourallinen helmiä riittää mulle oikein mainiosti, muiden kanssa voin satunnaisesti tulla toimeen. Helkkarin someyhteiskunta ja verkostointi ja kaikki, saatana.
Nojoo. Voisin koittaa vähän aktivoitua, itseäni miellyttävien asioiden tekemisessä siis. Koitan vaikka väkisin keksiä niitä nyt kun on ees vähän parempi päivä. Voisin vetää kännit. XD noe.
Tajusin tänään myös vähän jotain siitä, mikä ehkä saattaa olla mun ongelmien isoimpia alkulähteitä. Niinkun siis tarkotan ihan sieltä 3v pikkutytöstä asti. Ajatuksena aika kovin kivulias ja syvää häpeää aiheuttava, tarviin varmaan hyvän tovin ennenkun pystyn siitä edes terapeutille puhumaan.
tiistai 3. helmikuuta 2015
Vittu sentään
Oon todella käsi tietokoneiden kanssa ja mua alko ärsyttää, että toi aika on ihan päin vittua mikä näkyy julkasujen jälkeen tai että millä kellonajalla olisin muka päivittänyt. Jos joku ihana jaksaa kertoa mistä sen saa muutettua niin olisin syvästi kiitollinen.
:)
Jengalla osastolla
Juuh tuota noin.
Siihenhän se sitten meni. Lähti vähän käsistä nää meikän sekoilut niin menin P3 hetkeksi rauhottumaan. Teki kyllä ihan hyvää. Oon kyllä vieläkin niin doupeissa etten oo muuta tehnytkään kun nukkunut, mutta ainakaan ei tee mieli tappaa itseäni enää.
Ruoka tosin tuntuu taas hankalalta, osastolla pystyin syömään ihan ok.
Taisipa mennä samalla myös opiskelut nyt taas tältä keväältä, pitää käydä selvittämässä.
Enkä saa nyt kelalta rahaa, pitää käydä sielläkin. Ahdistaaaaaa. En halua puhua kenellekkään. Miksei kukaan voi vaan aistia mitä haluaisin sanoa <3__<3 se olis ihanaa.
Oonkohan ihan idiootti jos lopettaisin puhumisen kokonaan. Turha kysymys, olen. Mutta oon miettinyt tota jo pari päivää. Tosin oon siis miettinyt sitä siksi, etten vaan ihan oikeesti jaksa puhua, en siksi että haluaisin ärsyttää muita.
Keksin asioita mitä haluaisin tehdä! Haluan tehdä palapelin.
Siihenhän se sitten meni. Lähti vähän käsistä nää meikän sekoilut niin menin P3 hetkeksi rauhottumaan. Teki kyllä ihan hyvää. Oon kyllä vieläkin niin doupeissa etten oo muuta tehnytkään kun nukkunut, mutta ainakaan ei tee mieli tappaa itseäni enää.
Ruoka tosin tuntuu taas hankalalta, osastolla pystyin syömään ihan ok.
Taisipa mennä samalla myös opiskelut nyt taas tältä keväältä, pitää käydä selvittämässä.
Enkä saa nyt kelalta rahaa, pitää käydä sielläkin. Ahdistaaaaaa. En halua puhua kenellekkään. Miksei kukaan voi vaan aistia mitä haluaisin sanoa <3__<3 se olis ihanaa.
Oonkohan ihan idiootti jos lopettaisin puhumisen kokonaan. Turha kysymys, olen. Mutta oon miettinyt tota jo pari päivää. Tosin oon siis miettinyt sitä siksi, etten vaan ihan oikeesti jaksa puhua, en siksi että haluaisin ärsyttää muita.
Keksin asioita mitä haluaisin tehdä! Haluan tehdä palapelin.
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Eilisen saldo
Eilisen saldona siis sekikset lääkkeillä ja viinalla ja n.3 tuhoutunutta ihmissuhdetta.
Haluun vittuun täältä.
lauantai 31. tammikuuta 2015
saatana
Voi vitun vitun vittu että mä vihaan tätä tunteiden ailahtelua.
Oon ottanu jo 2 rauhottavaa mut ei auta. Jumalauta.
Ja tää kaikki lähti siitä, että R kertoi että oli ehkä ihastunut yhteen tyttöön ja pyytänyt sitä syömään.
Ja minä, vittu aikuinen ihminen en kestä sitä, että entinen poikaystävä 6kk jälkeen erosta kertoo ihastuneensa tyttöön, vaan makaan peiton alla sikiöasennossa ja toivon kuolemaa.
Jos jaksaisin tehdä pärställeni jotain menisin harrastamaan tunteetonta seksiä jonkun idiootin kanssa. Siitä tosin ei tulis hyvä olo hetkeksikään, pelkästään entistä paskempi olo mutta ehkä unohtaisin R.n edes hetkeksi. Vittu mä oon säälittävä.
Oon ottanu jo 2 rauhottavaa mut ei auta. Jumalauta.
Ja tää kaikki lähti siitä, että R kertoi että oli ehkä ihastunut yhteen tyttöön ja pyytänyt sitä syömään.
Ja minä, vittu aikuinen ihminen en kestä sitä, että entinen poikaystävä 6kk jälkeen erosta kertoo ihastuneensa tyttöön, vaan makaan peiton alla sikiöasennossa ja toivon kuolemaa.
Jos jaksaisin tehdä pärställeni jotain menisin harrastamaan tunteetonta seksiä jonkun idiootin kanssa. Siitä tosin ei tulis hyvä olo hetkeksikään, pelkästään entistä paskempi olo mutta ehkä unohtaisin R.n edes hetkeksi. Vittu mä oon säälittävä.
Lapsi
Tajusin just, että oon lapsi aikuisen kengissä.
Tottakai oon koko ajan tiedostanu mitä tän ikäiseltä ootetaan, ja että vissiin pitäis olla joku suunta tässä vaiheessa. Tunnen yhtäkkiä itseni ihan järjettömän jälkeenjääneeksi.
Oon lapsi.
Tottakai oon koko ajan tiedostanu mitä tän ikäiseltä ootetaan, ja että vissiin pitäis olla joku suunta tässä vaiheessa. Tunnen yhtäkkiä itseni ihan järjettömän jälkeenjääneeksi.
Oon lapsi.
Lauantai
Oon nukkunu tosi huonosti. Heräilen tunnin välein ja jalat kouristelee.
Oon sopinut tänään tapaamisia mutta en ehkä jaksa. Koitan jaksaa pestä pyykkiä, muuten ei oo mitään päällepantavaa.
Järkyttävä läskiahistus. Tekis mieli lähtee jumppaamaan mutta en jaksa. Ja ahistaa mennä salille kun pelkään että kaikki kattoo miten paskassa kunnossa oon. Ja siellä on sitäpaitsi yks kuumis töissä niin en haluu nolata itteeni. Vähän ehkä fucked up ajattelutapa, i know.
Näin unta, että kaivoin itelleni hautakuopan, johon menin alasti. Sitten äiti sano, että "laita vaatteet." Vastasin, että maatuu nopeammin ilman niitä. :D
Haluaisin tavarasta eroon. Tekis mieli tehdä inventaario kaikesta ja pistää tavarat kiertoon. Jännää miten samalla pidän "runsaasta" ja kodikkaasta sisustuksesta (vs. valkonen steriili hyi), mutta silti tavarat ahdistaa. Ehkä koska ne on mun? Ja ajattelen sitä työmäärää mikä joskus tulee vastaan kun tästä kämpästä lähden. Hah
En osaa lopettaa K:n kanssa tekstailua. Toisaalta, miksi ehkä tarvitsisi? En kuitenkaan halua nähdä, enkä sillätavoin varsinaisesti ikävöi. Toisaalta odotan, että sillä syttyis jotkut lamput päähän ja se tajuais mitä tarvitsen. Vittu miten ärsyttävää olla nainen joka ei voi sanoa mitä haluaa ja kaipaa. Ei jeesus. Ihan saan ilmeisesti itseäni tästä syyttää.
Varasin ajan ensiviikolle pilatekseen. Vähän jännittää.
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Olen kuullut merestä
Tuntuu tyhjältä. Epävakaaseen persoonallisuuteen kuuluu diagnostiikan mukaan epämääräistä tyhjyydentunnetta, mitä mulla ei oo koskaan ennen ollu paitsi nyt. Tuntuu hiton jännältä.
Käsiteltiin tänään DKT:ssa haluamisten ja vaatimusten tasapainoa ja oletettavastikin vaaka oli epätasapainossa. Musta oli kuitenkin hassua etten keksiny oikeestaan mitään mitä haluaisin. Haluaisin vaan olla. Toinen vetäjistä kysyi, että entä viiden vuoden päästä? En keksiny taaskaan mitään muuta kun vaan olla rauhassa. Toinen juttu mitä haluaisin tehdä on matkustaa, mutta sekin osaksi siksi, että saisin vaan olla, eikä kukaan vois häiritä mun olemista vaatimalla multa mitään.
Musta tuntuu jotenkin äärettömän kiehtovalta yks kohtaus Pirates of the Caribbeanista (jostain niistä, en muista) missä joku on sulautunu laivan runkoon koska se on ollu niin pitkään paikallaan. Ja lopulta se vaan muuttuu osaks sitä laivaa. En halua kuolla, mutta haluaisin olla olematta olemassa.
Tavallaan samalla tuntuu järjettömän absurdilta ajatukselta, että mitä saatanan helkkaria, mulla on ELÄMÄ ja mä voin käyttää sen miten vaan ja tehdä i h a n mitä vaan ikinä päätän. Mutta silti en kuitenkaan tee, oon vaan. Ei kai tee oikeen mieli tehdä mitään? Tai ehkä tekisikin, en vaan oikeesti jaksa. Tiputin eilen rahaa lattialle enkä vaan oikeesti yksinkertasesti _jaksanut_ nostaa sitä.
Ei varmaan yllätä, etten oo käyny suihkussakaan moniin päiviin. Terapiaankin menin yöpaidassa. En vaan kertakaikkiaan jaksa yhtään mitään. Edes pukea päälle.
Tekee hirveesti mieli oksentaa koska söin terapiakaverin tekemiä mokkapaloja. Ne oli tosi hyviä, enkä vaan pystynyt kieltäytymään kun tarjotaan, En ikinä pysty. Muuten oon syöny tänään kaks leipää ja kananmunan mutta mokkapalat ahistaa. Tai oikeestaan se ahistaa miksei oo yhtään itsekuria.
Haluaisin mennä nukkumaan, koska en jaksaisi olla. Toisaalta en ikimaailmassa sais unta 19.30. Ja jos otan lääkkeitä niin herään varmaan siinä kahdelta ja siinä sitten taas oltaisiinkin.. En jaksa kattoa edes telkkaria. En jaksa keskittyä yhtään mihinkään.
Meinasin etten edes kirjota mitään miehistä, mutta kirjotan nyt silti. Oon surullinen ja mielessäni mitätöin näitä lähimpiä ihmissuhteitani, vaikka tiedän että ne on mulle ihan saatanan tärkeitä. Eikä mitätöiminen auta mua tai tilannetta mihinkään suuntaan, mutta ehkä voin uskotella itelleni pienen hetken että pärjään ilmankin. Vitut xD
iapic
Käsiteltiin tänään DKT:ssa haluamisten ja vaatimusten tasapainoa ja oletettavastikin vaaka oli epätasapainossa. Musta oli kuitenkin hassua etten keksiny oikeestaan mitään mitä haluaisin. Haluaisin vaan olla. Toinen vetäjistä kysyi, että entä viiden vuoden päästä? En keksiny taaskaan mitään muuta kun vaan olla rauhassa. Toinen juttu mitä haluaisin tehdä on matkustaa, mutta sekin osaksi siksi, että saisin vaan olla, eikä kukaan vois häiritä mun olemista vaatimalla multa mitään.
Musta tuntuu jotenkin äärettömän kiehtovalta yks kohtaus Pirates of the Caribbeanista (jostain niistä, en muista) missä joku on sulautunu laivan runkoon koska se on ollu niin pitkään paikallaan. Ja lopulta se vaan muuttuu osaks sitä laivaa. En halua kuolla, mutta haluaisin olla olematta olemassa.
Tavallaan samalla tuntuu järjettömän absurdilta ajatukselta, että mitä saatanan helkkaria, mulla on ELÄMÄ ja mä voin käyttää sen miten vaan ja tehdä i h a n mitä vaan ikinä päätän. Mutta silti en kuitenkaan tee, oon vaan. Ei kai tee oikeen mieli tehdä mitään? Tai ehkä tekisikin, en vaan oikeesti jaksa. Tiputin eilen rahaa lattialle enkä vaan oikeesti yksinkertasesti _jaksanut_ nostaa sitä.
Ei varmaan yllätä, etten oo käyny suihkussakaan moniin päiviin. Terapiaankin menin yöpaidassa. En vaan kertakaikkiaan jaksa yhtään mitään. Edes pukea päälle.
Tekee hirveesti mieli oksentaa koska söin terapiakaverin tekemiä mokkapaloja. Ne oli tosi hyviä, enkä vaan pystynyt kieltäytymään kun tarjotaan, En ikinä pysty. Muuten oon syöny tänään kaks leipää ja kananmunan mutta mokkapalat ahistaa. Tai oikeestaan se ahistaa miksei oo yhtään itsekuria.
Haluaisin mennä nukkumaan, koska en jaksaisi olla. Toisaalta en ikimaailmassa sais unta 19.30. Ja jos otan lääkkeitä niin herään varmaan siinä kahdelta ja siinä sitten taas oltaisiinkin.. En jaksa kattoa edes telkkaria. En jaksa keskittyä yhtään mihinkään.
Meinasin etten edes kirjota mitään miehistä, mutta kirjotan nyt silti. Oon surullinen ja mielessäni mitätöin näitä lähimpiä ihmissuhteitani, vaikka tiedän että ne on mulle ihan saatanan tärkeitä. Eikä mitätöiminen auta mua tai tilannetta mihinkään suuntaan, mutta ehkä voin uskotella itelleni pienen hetken että pärjään ilmankin. Vitut xD
iapic
maanantai 26. tammikuuta 2015
Paljon juttuja
Hirveesti kirjotettavaa. Nyt mua ekaa kertaa vähän kuumottaa jos joku tunnistaa mutta olkoon...
Viikonloppuna oli kivaa. Perjantaina kämppiksen kanssa oli ihan tosi kivaa! Hyvät keskustelut kaikin puolin, uusia näkökulmia ja mielipiteitä. Oluetkin oli ihan priimaa.
Lauantaina oli yhen ystävän synttärit ja nekin oli ihan superkivat. Paljon tuttuja ja uusia tuttuja. Ja sitten asia mitä en oo kertonut kellekkään, suorastaan jopa valehdellut jos joku on tarkemmin kysynyt. R, eli siis mun entinen poikaystävä soitti klo 2.30 kun olin vielä baarissa, että tuu meille yöks. Ja sit vaan ajattelin että noooh miksipä ei. Viimeks ollaan nähty joulukuun alussa.
Ja oli oikeesti varmaan valehtelematta paras ilta/yö mitä mulla on ollu pitkääään aikaan. Kuunneltiin musaa, vedettiin popperssia ja viinaa, maattiin alasti ja vaan hengailtiin. Välillä myös vähän tanssittiin, alasti tietty, ja sit laulettiin. Mentiin nukkumaan kaheksalta aamulla, mutta mä olisin voinu elää siinä hetkessä ikuisesti. Mulla oli NIIN hyvä olla, niin vapaa ja rakastettu olo.
Tätä ei varmaan ehkä kukaan muu ymmärrä, tai ainakin todella harva, että miks käyn vielä siellä tai oon edes yhteyksissäkään. Todellisuudessa ollaan yhteyksissä paljon enemmän kun kukaan muu tietää. Nähdään aika harvoin, kuukausiakin on välissä. Välillä ei puhuta viikkoihin, mutta sitten kun nähdään niin meidän maailmaan ei mahdu kukaan muu. Siks ei kai oikein voida nähdä muiden seurassa.
Ja kyllä, olen seurustellut samaan aikaan toisen ihmisen kanssa. Sillon tosin ei olla harrastettu R:n kanssa seksiä, siihen vedän rajan. Mutta K:lle en missään maailman nimessä pystyis kertomaan mun ja R:n suhteen todellista luonnetta. Koska oon sata varma että se ei ymmärtäisi. Toisaalta ymmärrän myös ettei ymmärtäisi, mutta mulle nää kaks ihmissuhdetta ei oo toisiaan poissulkevia. Nythän toki en edes seurustele, eli oon vapaa tekemään mitä vaan. Mutta aikaisemminkaan en siis kertonut.
R kyllä tietää K:n olemassaolosta ja mun seurustelusta, ja oikeestaan melkeen kaiken mun miehistä muutenkin, mut ollaan onnellisempia molemmat näin. Molemmilla omat kuviot. Ollaan suorasanasia ja rehellisiä toisillemme kumpikin, ei välttämättä hierota toistemme naamaan muita ihmissuhteita, mutta kerrotaan kyllä jos kysytään. Nään tän asian niin, että mulla on jotain vasemmassa kädessä ja jotain oikeassa. En osaa selittää sen paremmin. Tavallaan ollaan ihan äärettömän läheisiä, mutta jos oltais yhtään enempää niin tää ei toimis. Ollaan piikkisikoja kumpikin, liian lähellä vaan satuttaa toista.
Nyt ehkä huomaan myös lääkkeiden vaikutuksia paremmin. Hikoiluttaa enemmän. Eikä ehkä ahdista ihan niin paljon.. Tosin juttuja saan aika huonosti tehtyä. En menny tänään yksilöterapiaan ajallaan, terapeutti soitti mulle uuden ajan. Se on aika kiltti kyllä.
Koulua en pysty nyt edes ajatella. En oo tehny mitään. Pelottaaa.
Viikonloppuna oli kivaa. Perjantaina kämppiksen kanssa oli ihan tosi kivaa! Hyvät keskustelut kaikin puolin, uusia näkökulmia ja mielipiteitä. Oluetkin oli ihan priimaa.
Lauantaina oli yhen ystävän synttärit ja nekin oli ihan superkivat. Paljon tuttuja ja uusia tuttuja. Ja sitten asia mitä en oo kertonut kellekkään, suorastaan jopa valehdellut jos joku on tarkemmin kysynyt. R, eli siis mun entinen poikaystävä soitti klo 2.30 kun olin vielä baarissa, että tuu meille yöks. Ja sit vaan ajattelin että noooh miksipä ei. Viimeks ollaan nähty joulukuun alussa.
Ja oli oikeesti varmaan valehtelematta paras ilta/yö mitä mulla on ollu pitkääään aikaan. Kuunneltiin musaa, vedettiin popperssia ja viinaa, maattiin alasti ja vaan hengailtiin. Välillä myös vähän tanssittiin, alasti tietty, ja sit laulettiin. Mentiin nukkumaan kaheksalta aamulla, mutta mä olisin voinu elää siinä hetkessä ikuisesti. Mulla oli NIIN hyvä olla, niin vapaa ja rakastettu olo.
Tätä ei varmaan ehkä kukaan muu ymmärrä, tai ainakin todella harva, että miks käyn vielä siellä tai oon edes yhteyksissäkään. Todellisuudessa ollaan yhteyksissä paljon enemmän kun kukaan muu tietää. Nähdään aika harvoin, kuukausiakin on välissä. Välillä ei puhuta viikkoihin, mutta sitten kun nähdään niin meidän maailmaan ei mahdu kukaan muu. Siks ei kai oikein voida nähdä muiden seurassa.
Ja kyllä, olen seurustellut samaan aikaan toisen ihmisen kanssa. Sillon tosin ei olla harrastettu R:n kanssa seksiä, siihen vedän rajan. Mutta K:lle en missään maailman nimessä pystyis kertomaan mun ja R:n suhteen todellista luonnetta. Koska oon sata varma että se ei ymmärtäisi. Toisaalta ymmärrän myös ettei ymmärtäisi, mutta mulle nää kaks ihmissuhdetta ei oo toisiaan poissulkevia. Nythän toki en edes seurustele, eli oon vapaa tekemään mitä vaan. Mutta aikaisemminkaan en siis kertonut.
R kyllä tietää K:n olemassaolosta ja mun seurustelusta, ja oikeestaan melkeen kaiken mun miehistä muutenkin, mut ollaan onnellisempia molemmat näin. Molemmilla omat kuviot. Ollaan suorasanasia ja rehellisiä toisillemme kumpikin, ei välttämättä hierota toistemme naamaan muita ihmissuhteita, mutta kerrotaan kyllä jos kysytään. Nään tän asian niin, että mulla on jotain vasemmassa kädessä ja jotain oikeassa. En osaa selittää sen paremmin. Tavallaan ollaan ihan äärettömän läheisiä, mutta jos oltais yhtään enempää niin tää ei toimis. Ollaan piikkisikoja kumpikin, liian lähellä vaan satuttaa toista.
Nyt ehkä huomaan myös lääkkeiden vaikutuksia paremmin. Hikoiluttaa enemmän. Eikä ehkä ahdista ihan niin paljon.. Tosin juttuja saan aika huonosti tehtyä. En menny tänään yksilöterapiaan ajallaan, terapeutti soitti mulle uuden ajan. Se on aika kiltti kyllä.
Koulua en pysty nyt edes ajatella. En oo tehny mitään. Pelottaaa.
torstai 22. tammikuuta 2015
Fiilikset
Kuuntelin Sabatonia autossa ja tuli tosi voimauttava olo. Toivottavasti kukaan ei nähny.
Olin äidin kanssa teatterissa. Oli yllättävän kivaa, hymyilinkin pari kertaa. Se voi kuulostaa ehkä vähän itsesäälisen angstiselta, mutta en ihan oikeesti aidosti oo edes hymyilly muutamaan päivään.
En päässyt kouluun. Enkä tehny eilen tehtäviä. Tavallaan arvasin, mutta en ois halunnu olla niin varma.
Oon syöny tänään vaan yhden leivän ja vähän karkkia ja toisen leivän. Toinen leipä ois jääny syömättä ellei äiti ois vahdannu. En varsinaisesti tunne huonoa omaatuntoa leivästä, mutta olisin ehkä iloisempi ilman sitä. Selvisin eilisestä oksentamatta. Siitä en osaa sanoa oonko iloinen vai en.. Söin vaan pullaa. Mutta pulla on aina pullaa.. Toisaalta oksentaminenkin on ongelmakäyttäytymistä.
Voisimpa vaan laihtua niinkun viime keväänä, se oli hyvä dietti. Pelkkää suklaata ja viiniä. -10kg.
Joo.. K laitto viestiä. Tai oikeestaan mä laitoin, piti selvittää vähän rahajuttuja, mutta se jatko keskustelua kysymällä miten menee. Sitten mä vähän jatkoin, ja kohta oltiinkin siinä pisteessä että ootan ja toivon, että siltä tulee viestiä. Vittu. Vitun miehet.
Nostin sertralinia, nyt menee 200mg/vrk. En osaa vielä oikeen sanoa siitä mitään. Tosin en kyllä ookkaan vetäny sitä ees kun vasta pari päivää tolla uudella annostuksella, joten eipä siitä mitään sanottavaa ehkä ois muutenkaan.
Äiti tulee viikonloppuna siivoomaan tänne koska tää on yks jäätävä läävä koko kämppä. Pieni stressi että meneeköhän ihan tappeluksi mutta katotaan. Huomenna entisen kämppiksen kanssa bisselle. Oon kyllä fiiliksissä, ootan innolla.
On vähän olo, että tekis mieli olla kännissä.
Olin äidin kanssa teatterissa. Oli yllättävän kivaa, hymyilinkin pari kertaa. Se voi kuulostaa ehkä vähän itsesäälisen angstiselta, mutta en ihan oikeesti aidosti oo edes hymyilly muutamaan päivään.
En päässyt kouluun. Enkä tehny eilen tehtäviä. Tavallaan arvasin, mutta en ois halunnu olla niin varma.
Oon syöny tänään vaan yhden leivän ja vähän karkkia ja toisen leivän. Toinen leipä ois jääny syömättä ellei äiti ois vahdannu. En varsinaisesti tunne huonoa omaatuntoa leivästä, mutta olisin ehkä iloisempi ilman sitä. Selvisin eilisestä oksentamatta. Siitä en osaa sanoa oonko iloinen vai en.. Söin vaan pullaa. Mutta pulla on aina pullaa.. Toisaalta oksentaminenkin on ongelmakäyttäytymistä.
Voisimpa vaan laihtua niinkun viime keväänä, se oli hyvä dietti. Pelkkää suklaata ja viiniä. -10kg.
Joo.. K laitto viestiä. Tai oikeestaan mä laitoin, piti selvittää vähän rahajuttuja, mutta se jatko keskustelua kysymällä miten menee. Sitten mä vähän jatkoin, ja kohta oltiinkin siinä pisteessä että ootan ja toivon, että siltä tulee viestiä. Vittu. Vitun miehet.
Nostin sertralinia, nyt menee 200mg/vrk. En osaa vielä oikeen sanoa siitä mitään. Tosin en kyllä ookkaan vetäny sitä ees kun vasta pari päivää tolla uudella annostuksella, joten eipä siitä mitään sanottavaa ehkä ois muutenkaan.
Äiti tulee viikonloppuna siivoomaan tänne koska tää on yks jäätävä läävä koko kämppä. Pieni stressi että meneeköhän ihan tappeluksi mutta katotaan. Huomenna entisen kämppiksen kanssa bisselle. Oon kyllä fiiliksissä, ootan innolla.
On vähän olo, että tekis mieli olla kännissä.
keskiviikko 21. tammikuuta 2015
No johan oli
Sain tuhannen taalan inspiraation alottaa tämä blogi NYT. Oon miettinyt kyllä jo hyvän tovin, mutta bussissa keksin osotteelle nimen. Sarveiskalvo oli sitten tässä koneella ensimmäinen mikä tuli mieleen, tosin näkemiseen taidetaan käyttää verkkokalvoa, ja siitä sitten nimi. Tosiasiassa kaikki silmiin liittyvät asiat ovat mielestäni todella kuvottavia. Melkein tunti meni kehitellessäni nettinimeä. Haastavaa hommaa. Toisaalta on aivan sama tunnistaako joku mut näistä postauksista, mutta lähtökohtasesti haluaisin olla toistaiseksi ainakin suht. anonyymi. Toisaalta on mahdotonta kirjoittaa oikeista asioista ja oikeista tuntemuksista mikäli haluaisi netissä pysyä täysin anonyyminä. Joten here we go.
Otin jo nyt stressattavakseni postauksien pituuden ja mietin, että kukaan ei jaksa lukea mitään kovin pitkää. Pitää ehkä paikkaansa, mutta koitan nyt opetella kirjottamaan ihan vaan itselleni vaikka aluksi. Toki tavote on tehdä sitä koko ajan, lähinnä itseasetetut paineet vaivaa.
Ideoita mistä kirjottaa tuli jäätävällä syötöllä kotimatkalla, mutta nyt ei oikeen enää kunnolla muistu.
Olin siis matkalla DKT:n ryhmäterapiasta (DKT eli dialektinen käyttäytymisterapia) ja ahdisti taas. Ajattelin, että kun tuun kotiin niin ONGELMAKÄYTTÄYDYN (isolla koska lol) eli vedän rauhottavia överit tai käyn kaupasta ostamassa terän ja viillän. On jännä miten nyt yhtäkkiä mulla on tullu järkyttävä himo viillellä. En oo tehny sitä moniin moniin vuosiin. Ja nyt alotin uudestaan viimeviikolla. Ja herranjestas oli muuten vaikee tossa yks ilta pistää veitsi pois. Kokeilin valehtelematta kämpän kaikki veitset ja sakset että millä lähtee parasta jälkeä. Tein kokeita tunnin välein, enkä vaan osannu lopettaa. Jälki ei onneks ollu siis kyllä kovin kummosta, mutta se tunne ja himo <3_<3 tsiisus.
Kuitenkin päätin bussista noustuani käydä ostamassa värikynät, koska ei oo kotona tarpeeks hyviä millä väritellä. (aikuisten värikirjoja, rauhottavaa ja kivaa.) Sitten ostin palapelinkin. Ja espanjankielisen leffan. ^_^ Toisaalta vähän myös ongelmakäyttäydyin menemällä "ostamaan jotain" H&M:stä, mutta ostin vaan paidan ja sekin oli alessa joten ei niin paha.
Toisaalta jos vertaa siihen, että eilen autolla ajellessani pohdin ajavani päin seinää ja tekeväni itsemurhan, niin ehkä se paita on siihen verrattuna ihan ok.
Kohta pitäs kattoa koulujuttuja ja koittaa mennä huomenna kouluun.. We will see. Terapiakaveri sano, ettei saa olla liian ankara itelleen jos ei mee. Harmi etten pysty antamaan itelleni sitä synninpäästöä.. 2 kertaa viikossa koulua, enkä menny viimeviikollakaan. Eli eipä tässä pahemmin oo kyllä selkään taputtelemista. Saapi nähdä.
iapic
Otin jo nyt stressattavakseni postauksien pituuden ja mietin, että kukaan ei jaksa lukea mitään kovin pitkää. Pitää ehkä paikkaansa, mutta koitan nyt opetella kirjottamaan ihan vaan itselleni vaikka aluksi. Toki tavote on tehdä sitä koko ajan, lähinnä itseasetetut paineet vaivaa.
Ideoita mistä kirjottaa tuli jäätävällä syötöllä kotimatkalla, mutta nyt ei oikeen enää kunnolla muistu.
Olin siis matkalla DKT:n ryhmäterapiasta (DKT eli dialektinen käyttäytymisterapia) ja ahdisti taas. Ajattelin, että kun tuun kotiin niin ONGELMAKÄYTTÄYDYN (isolla koska lol) eli vedän rauhottavia överit tai käyn kaupasta ostamassa terän ja viillän. On jännä miten nyt yhtäkkiä mulla on tullu järkyttävä himo viillellä. En oo tehny sitä moniin moniin vuosiin. Ja nyt alotin uudestaan viimeviikolla. Ja herranjestas oli muuten vaikee tossa yks ilta pistää veitsi pois. Kokeilin valehtelematta kämpän kaikki veitset ja sakset että millä lähtee parasta jälkeä. Tein kokeita tunnin välein, enkä vaan osannu lopettaa. Jälki ei onneks ollu siis kyllä kovin kummosta, mutta se tunne ja himo <3_<3 tsiisus.
Kuitenkin päätin bussista noustuani käydä ostamassa värikynät, koska ei oo kotona tarpeeks hyviä millä väritellä. (aikuisten värikirjoja, rauhottavaa ja kivaa.) Sitten ostin palapelinkin. Ja espanjankielisen leffan. ^_^ Toisaalta vähän myös ongelmakäyttäydyin menemällä "ostamaan jotain" H&M:stä, mutta ostin vaan paidan ja sekin oli alessa joten ei niin paha.
Toisaalta jos vertaa siihen, että eilen autolla ajellessani pohdin ajavani päin seinää ja tekeväni itsemurhan, niin ehkä se paita on siihen verrattuna ihan ok.
Kohta pitäs kattoa koulujuttuja ja koittaa mennä huomenna kouluun.. We will see. Terapiakaveri sano, ettei saa olla liian ankara itelleen jos ei mee. Harmi etten pysty antamaan itelleni sitä synninpäästöä.. 2 kertaa viikossa koulua, enkä menny viimeviikollakaan. Eli eipä tässä pahemmin oo kyllä selkään taputtelemista. Saapi nähdä.
iapic
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)