Anteeksi hiljaiseloni. Oon varmaan vähintään joka toinen päivä miettinyt, että tuun kirjottamaan, mutta en oo vaan sitten jaksanut.
Kuukauden kuulumisia ei kyllä mun tapauksessa oo hirveän vaikea tiivistää yhdeksi postaukseksi. :D
En oo tehnyt mitään. Paitsi ostellut.. Eli mun ostelut on lähteny ihan täysin käsistä. Rahaa ei ole, ja silti tilaan päivittäin netistä jotain turhuutta ja koen ehkä 5 min ilon ja innostumisen tunteita. Koti on täynnä avaamattomia pakkauksia ja kasseja ja pussukoita eri kaupoista. Tiedostan, mutta en voi itselleni mitään.
Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta. Mikään ei yksinkertasesti oo vaan kivaa. Harvassa on hetket kun on ees vähän parempi olla, mutta onneksi niitäkin mahtuu joukkoon kuitenkin muutama. :)
R:n kanssa en oo puhunut nyt varmaan kuukauteen, ja vaikka ikävä on hirveä, niin enemmän onneksi on pinnassa hieman vihaa. Helpompi olla. En haluu kuulla koko ihmisestä mitään, en edes nimeä mainittavan. Oon aika pitkälle jopa eristäytynyt meidän yhteisistä ystävistä etten vahingossakaan kuule mitään. Ei ehkä niin hyvä. Mutta toisaalta, mun elämä ja mun pää ja nyt en pysty tai jaksa pystyä muuhun.
Edellisen postauksen jälkeen K:sta ei kuulunu kahteen viikkoon ja meikä hyppi seinille. Sitten yhtenä iltana se oli menossa ryyppäämään ystävänsä kanssa, joka sammu ennen aikojaan klo 23. xD Olin jo nukkumassa (uudet unilääkkeet) mutta ei varmaan tarvi arvata kahta kertaa lähdinkö vai en kun se pyys mua mukaan. Oli jälleen yksi HYVIN humalainen ilta ja muistikuvat aika pyöreät 0. Mutta muistan että koin onnellisuutta. Se olikin sitten vika kerta kun nähtiin. Ja nyt mun ihan vitun oikeesti pitäis saada taottua paksuun kallooni, että jumalauta en ota siihen yhteyttä. Mun on pakko päästä irti tästä vitun noidankehästä. On vaan niin saatanan hankalaa ku toinen pyörii mielessä 24/7. VAIKKA en edes rakasta sitä, ainut syy miksi roikun siinä on se, että kukaan muu ei voi validoida ja sanoa että kelpaan, niin että uskoisin sen. Hyvin itsekkäistä syistä siis, mutta oon oikeesti palvonu maata sen jalkojen alla, koska oon ollu niin hädissäni oman olemassaoloni mitätöinnistä.
Lääkkeet on lähteny taas vaihtoon ja sekin varmaan ahdistaa. Tuntuu ettei mistään oo apua, ahdistaa vaan niin saaaaakelisti koko ajan. Ja masentaa.
Kelasta pitäis toivottavasti kuulua kohta jotain. Positiivista toivottavasti. Todellakin toivottavasti.
Oon myös alkanu käymään sellasessa päiväkeskuksessa, joka on tarkotettu mielenterveyskuntoutujille. Se on ihan ok. Ei oikeen mielipidettä sillai suuntaan tai toiseen, paitsi että ehkä ihan hyvä ettei hengaa vaan yksin himassa koko ajan. Lol. Kuulostaapa tekopyhän mukapositiiviselta.
Syömisen kanssa on ollut ongelmaa. Koko ajan paha olla (siis fyysisesti, oksettaa) mutta silti tungen ruokaa suuhun kaksin käsin. Oksentamista oon onneks pystyny vähän välttämään, mutta jos otan kuppia niin sitten kyllä lähtee, koska ei mitään järkeviä ajatuksia päässä eikä estoja. Siitä tulikin mieleeni yks ilta kun tässä ryyppäilin yksikseni ja jostain syystä aloin nähdä halluja :D En tiedä ees miksi, koska en sillon ollu ottanu mitään ylimääräsiä lääkeannoksiakaan.
Havahduin vaan yhtäkkiä kun tein vatsalihaksia lattialla (en muista miten siihen touhuun olin päätynyt) ja tunsin järjetöntä häpeää, että mitä mä nyt oikee jumppailen tässä ku on vieraita. Juttelinkin niiden kanssa, kunnes yhtäkkiä tajusin että hahaha ei helkkari oon yksin himassa ja oon levittäny viltin keskelle lattiaa jossa makasin. :D Luojan kiitos olin oikeesti yksin, eikä kukaan nähny tota mun sekoomista.
Mutta joo. That's that. :) Ihmeellinen juttu miten tää kirjottaminen sit kuitenkin aina vähän helpottaa oloa. Koitan olla nyt pitelemättä enää tällasia taukoja.
Tuli sisustamisinspiraatio. Voisin ehkä siivota. (vähän) 8)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti