Oman pään sisällä

Pahoittelut pienestä katoamisesta. Oon viihtynyt kotosalla vaihteeksi :D

Mutta tällä kertaa oikeesti viihtynyt, edes vähän. Oon melkeen kokonaan saanu lopetettua ostelun, en siis ihan kokonaan, mutta aika hyvin. Oon siivonnut (vähän) ja päässy tavaroista eroon. Oon myös myynyt meikän hutiostoksia. (En mulberryä xD)

Ahdistukset on jossain ihan omilla leveleillään, ja aikasempaa enemmän huomaan ahdistuvani ihmisten seurasta tai fyysisestä saman tilan jakamisesta. Ennenkin oon siitä ahdistunut, mutta en niin paljon, että täytyy lähteä mutsilla sen makuuhuoneeseen piiloon syömään, koska en kestä ihmisiä.

 En menny tällä viikolla terapiaan. Mihinkään terapiaan. >:)

No en kyllä ole ylpeä. Hävettää. Oon tänään jo koko päivän stressannu huomista käyntiä, ja miettinyt miten selitän poissaoloni. Varmaan siis voin sanoa suoraan, mutta nolottaa.

Tuli muuten mieleen, että tästä blogin kautta saa ehkä kuvan niinkun en ikinä tekisi MITÄÄN tai olisi missään sosiaalisessa kanssakäymisessä kenenkään kanssa, mutta se ei pidä paikkaansa. Yllättävänkin paljon siis tosiaan olen. En ehkä osaa itse oikeen laskea sitä että "oon tehnyt jotain" jos oon käynyt hoitamassa jotain asiaa/nähnyt kamua 30 min, ja saatan sanoa, etten oo tehnyt mitään. Tässä nopean pika-analyysin tehtyäni tajusin, että tää johtuu muutamastakin asiasta. 1. Se, että fyysisesti tapaan jonkun ystävän/kaverin puolituntia "ei oo mun mielestä mitään." Se on niin äärettömän kaukana siitä, millaista mun sosiaalinen elämä joskus oli. 2. Jos oon kamalan ahdistunut, niin ootan vaan, että milloin kehtaan lähteä, joten tapaaminen ei mun mielestä oo "oikea." Varsinkaan jos en oo esim jaksanut pukea kunnollisia vaatteita tms, ja mieli on 80% muualla kun itse tilanteessa, niin koko juttu on mun mielestä oikeestaan yhtä tyhjän kanssa. 3. En useinkaan ihan oikeasti muista parin päivän takaisia tapahtumia = aattelen että oon vissiin ollut vaan kotona.

Toki myös mä ihan oikeastikin olen hyvinhyvin paljon vaan kotona. Liikun noin yleensä ehkä kotoa pois max 3 x viikko. Saatan joskus samana päivänä hoitaa useammankin asian, mutta yritän tässä nyt vissiin itselleni sitten vakuutella, että myös nään mun ystäviä. :D ja puhelimen kautta oon tekemisissä. Viesteillä lähinnä, mutta kumminkin.

ja viesteistä tuli mieleen... R. Laitoin sille humalapäissäni viestiä ja sweet baby mary mother of jesus. Oikeesti ampukaa joku mua kalloon. Mun fiilikset meni tapahtuman edetessä jotakuinkin näin: *vihdoinkin pienen pieni zen* - VIESTI - *<33333* - VIESTIVIESTIVIESTI - EI VIESTIÄ - *ok meen tappaa itteni mo.* Ja siis viestin lähettämisestä 6 h niin meikä ihan tosissaan joutu kamppailemaan etten vedä ranteita auki. 

todella-vitun-upeeta. Jos en nyt ihan täysin alusta tätä mielenrauhaa joudu alkaa rakentamaan, niin aika hyvin lähelle silti.

Seuraava asia. Lopetin myös seroxatin. Jäätävä lääkekankkunen, mut ehkä se tästä. Hikoilen ku saatana mut eiköhän seki rauhotu.

rrraaaa miks mun pitää olla tällänen mätäaivo. vituttaa.


EDIT: Luin ton mun edellisen postauksen. Oonko oikeesti näin yö ja päivä päivästä riippuen? Olin unohtanu _KAIKEN_ mitä olin ennen tota postausta ja sitä kirjottaessa aatellu, ja sen jälkeenkin. Nyt muistin sen, ja tuli sellanen fiilis että joo niimpä, totta. Vois alkaa potkii vastaan tätä ripulisuihkua. Vissiin vähän jengalla taas aivot huhhuh.

What resembles rage again

Sain rahaa. :)

Ja sain sen verran, (n. 700e) että lampsin suoraan Mulberryn liikkeeseen ja ostin laukun.
Vois melkeen naurattaa jos ei naurattais. :D En pysty kontrolloimaan mun ostelua. En vaan kertakaikkiaan. On vissiin sanomattakin selvää etten oo kehdannu laukkua myöskään käyttää, koska en pystyis vastaamaan uteluihin mistä oon sen saanut, ja siitä sitten seuraavaan huutoon että mitä vittua mun päässä liikkuu, kun vihdoin puolen vuoden täydellisen rahattomuuden jälkeen saan rahaa ja ne haihtuu savuna ilmaan about kahdessa tunnissa. Juuh..

Oon ehkä pikkiriikkisen edistynyt. En oo ottanu K:hon yhteyttä nyt viiteen päivään ja se on säälittävää kyllä pisin aika todella pitkään aikaan. Mutta nyt ei tavallaan ees tunnu vaikeelta. Oon onnistunu miettimään asioita sillai oikeesti järkevästi itteni kannalta ja siitä mikä mulle ja mun mielenterveydelle olisi hyväksi. Ja ihan muutenkin, en pelkästään K:hon tai R:ään tai miehiin liittyvien asioiden osalta. Ehkä mun kauan hukuksissa ollut minuus alkaa pikkuhiljaa löytyä. Toivottavasti ainakin. Oon päässyt siihen mielentilaan, etten edes halua nähdä ketään, keiden näkeminen satuttaa. Normaalisti käyttäydyn siis täysin päinvastoin ja roikun ihmisissä (sitä heille itselleen osoittamatta) vaikka kaikki kanssakäyminen tuntuu niin saatanan pahalta. Jostain järjettömästä syystä uskon ja toivon ja elän jossain hattaraunelmassa, että jossain vaiheessa asiat muuttuu. No ei vittu muutu, ellen itse tee asioille jotain. Eli toisinsanoen ellen lähde tilanteista pois. En tajua miten vaikee mun on ymmärtää ja sisäistää se, että toisia ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Tiedän sen, mutta en suostu painamaan sitä paksuun kallooni. Nyt se toivottavasti on siis uponnut meikäläisen mielenmaisemaan, edes alustavasti.

Lopetin unilääkkeet koska ne lihotti. Tai ainakin turvotti ja lisäs nälkää. Eli lihotti. Eli no more Doxal for me.

Mieliala ei oikeestaan juurikaan oo muuten kohentunu, eikä ahdistus lähteny mihinkään, mutta huomaan jaksavani vähän enemmän. Yks päivä siivosin, ihan ilman syytä :D Kukaan ei ollu tulossa kylään, mutta päätin vaan siivota eteisen. Siihen se sitten jäikin, mutta moista ei oo tapahtunu aikoihin, joten vähän voin olla itseeni tyytyväinen. Ja tämän lisäksi siis se pieni minuudenliekki on ehkä alkanut kytemään jossain syvällä sisuksissa. Oon toiveikas, että kesän jälkeen oon löytänyt sen.


Ja kyllä mä oonkin. Taistelutahto on herännyt. Mä vittu nousen tästä paskasta vielä.

Tiistainen

Tänään aamulla heräsin ja mulla oli hyvä fiilis. Se oli ihan mieletön tunne. Katoin mun ystävän eilen lähettämää videota ja nauroin ääneen ja sit kuuntelin musaa ja vaan fiilistelin. Heräsin ennen kelloa (eli klo 8) eikä mua vaivannu about mikään. Heräsin kesken painajaisen, mutta silti olin hyvällä tuulella. Lähdin terapiaan, olin sielläkin hyvällä tuulella ja myös sen jälkeen (pääsen taas ravitsemusterapeutille jeeee) ja jopa LAULOIN autossa matkalla päivätoimintakeskukseen.

Ravitsemusterapeutti on siis oikeesti jee, koska en nyt jaksa tätä ruokavammailua. Tarviin jonkun ammattilaisen sanomaan mitä saan ja en saa syödä. Koska muuten se menee vanhoihin tuttuihin kaavoihin eli ahmimiseen ja sen jälkeen nälkiinnyttämiseen ja uudestaan.

MUTTA, kuten arvata saattaa, eihän se hyväntuulisuus kauaa kestänyt. Päiviksessä alko ahdistaa aivan vitusti ja eikun nappia naamaan.. En oikeen osaa sanoa mistä se johtu. Ehkä muista ihmisistä tällä kertaa, ahisti olla ihmisten näkökentässä. Olin myös jotenkin tosi levoton, ihan kun oma nahka kutittais mun lihoja sisältäpäin. .__.

Tänään näin faijaa. Yllätyin ihan todella, että se ymmärs vihdoin, ettei mulla oo rahaa, eikä oo ollu mitään tuloja neljään kuukauteen. Sain siis rahaa. Pari kymppiä, mutta kyllä silläkin taas hetkisen pärjää. Muutenkin erikoinen tapaaminen sikäli, että koin sen ymmärtävän ehkä edes jotenkin mitä meikämandoliinilla on meneillään tässä. Vähän vihjaisi, että jos tapaisin sen uuden muijan, joka on psykoterapeutti ammatiltaan, mutta eipä kyllä kieltämättä oikeen inspaa. Ehkä sit joskus.

K on yllättäen aktivoitunut. Ei paljoa, mutta vähän. Tää on niiiiin perus, et heti kun tekee sen "lopullisen" päätöksen siitä että tää oli tässä, i'm done, niin se laittaa viestiä. Ja oikeesti kivoja viestejä. Mua pelottaa jo valmiiks mun pääparkani, että mitä tästä taas seuraa. Hohhoijaa. Vitun miehet ja vitun aivot jotka kelaa kaikkea. (Näin muuten unta, että R tuli kosimaan mua. hahaha)

Ootan huomista, ystävän kissa tulee hoitohon luokseni :)

Long time no see

Anteeksi hiljaiseloni. Oon varmaan vähintään joka toinen päivä miettinyt, että tuun kirjottamaan, mutta en oo vaan sitten jaksanut.

Kuukauden kuulumisia ei kyllä mun tapauksessa oo hirveän vaikea tiivistää yhdeksi postaukseksi. :D

En oo tehnyt mitään. Paitsi ostellut.. Eli mun ostelut on lähteny ihan täysin käsistä. Rahaa ei ole, ja silti tilaan päivittäin netistä jotain turhuutta ja koen ehkä 5 min ilon ja innostumisen tunteita. Koti on täynnä avaamattomia pakkauksia ja kasseja ja pussukoita eri kaupoista. Tiedostan, mutta en voi itselleni mitään.

Mikään ei kiinnosta, mikään ei innosta. Mikään ei yksinkertasesti oo vaan kivaa. Harvassa on hetket kun on ees vähän parempi olla, mutta onneksi niitäkin mahtuu joukkoon kuitenkin muutama. :)

R:n kanssa en oo puhunut nyt varmaan kuukauteen, ja vaikka ikävä on hirveä, niin enemmän onneksi on pinnassa hieman vihaa. Helpompi olla. En haluu kuulla koko ihmisestä mitään, en edes nimeä mainittavan. Oon aika pitkälle jopa eristäytynyt meidän yhteisistä ystävistä etten vahingossakaan kuule mitään. Ei ehkä niin hyvä. Mutta toisaalta, mun elämä ja mun pää ja nyt en pysty tai jaksa pystyä muuhun.

Edellisen postauksen jälkeen K:sta ei kuulunu kahteen viikkoon ja meikä hyppi seinille. Sitten yhtenä iltana se oli menossa ryyppäämään ystävänsä kanssa, joka sammu ennen aikojaan klo 23. xD Olin jo nukkumassa (uudet unilääkkeet) mutta ei varmaan tarvi arvata kahta kertaa lähdinkö vai en kun se pyys mua mukaan. Oli jälleen yksi HYVIN humalainen ilta ja muistikuvat aika pyöreät 0. Mutta muistan että koin onnellisuutta. Se olikin sitten vika kerta kun nähtiin. Ja nyt mun ihan vitun oikeesti pitäis saada taottua paksuun kallooni, että jumalauta en ota siihen yhteyttä. Mun on pakko päästä irti tästä vitun noidankehästä. On vaan niin saatanan hankalaa ku toinen pyörii mielessä 24/7. VAIKKA en edes rakasta sitä, ainut syy miksi roikun siinä on se, että kukaan muu ei voi validoida ja sanoa että kelpaan, niin että uskoisin sen. Hyvin itsekkäistä syistä siis, mutta oon oikeesti palvonu maata sen jalkojen alla, koska oon ollu niin hädissäni oman olemassaoloni mitätöinnistä.

Lääkkeet on lähteny taas vaihtoon ja sekin varmaan ahdistaa. Tuntuu ettei mistään oo apua, ahdistaa vaan niin saaaaakelisti koko ajan. Ja masentaa.

Kelasta pitäis toivottavasti kuulua kohta jotain. Positiivista toivottavasti. Todellakin toivottavasti.

Oon myös alkanu käymään sellasessa päiväkeskuksessa, joka on tarkotettu mielenterveyskuntoutujille. Se on ihan ok. Ei oikeen mielipidettä sillai suuntaan tai toiseen, paitsi että ehkä ihan hyvä ettei hengaa vaan yksin himassa koko ajan. Lol. Kuulostaapa tekopyhän mukapositiiviselta.

Syömisen kanssa on ollut ongelmaa. Koko ajan paha olla (siis fyysisesti, oksettaa) mutta silti tungen ruokaa suuhun kaksin käsin. Oksentamista oon onneks pystyny vähän välttämään, mutta jos otan kuppia niin sitten kyllä lähtee, koska ei mitään järkeviä ajatuksia päässä eikä estoja. Siitä tulikin mieleeni yks ilta kun tässä ryyppäilin yksikseni ja jostain syystä aloin nähdä halluja :D En tiedä ees miksi, koska en sillon ollu ottanu mitään ylimääräsiä lääkeannoksiakaan.
Havahduin vaan yhtäkkiä kun tein vatsalihaksia lattialla (en muista miten siihen touhuun olin päätynyt) ja tunsin järjetöntä häpeää, että mitä mä nyt oikee jumppailen tässä ku on vieraita. Juttelinkin niiden kanssa, kunnes yhtäkkiä tajusin että hahaha ei helkkari oon yksin himassa ja oon levittäny viltin keskelle lattiaa jossa makasin. :D Luojan kiitos olin oikeesti yksin, eikä kukaan nähny tota mun sekoomista.

Mutta joo. That's that. :) Ihmeellinen juttu miten tää kirjottaminen sit kuitenkin aina vähän helpottaa oloa. Koitan olla nyt pitelemättä enää tällasia taukoja.

Tuli sisustamisinspiraatio. Voisin ehkä siivota. (vähän) 8)