Tärkeät ystävät

Oon siitä todella onnellisessa asemassa, että mulla on ihania ystäviä monta mun lähellä ja koen, että en edes tarvitsisi enempää. (Puhuin muuten aikasemmin siitä, että haluan karsia sosiaalisia piirejäni ja nyt ilmeisesti eräs henkilö on tajunnut hienovaraisen vihjailuni. Ja ei, en sano kenellekkään suoraan että heippa en jaksa olla sun ystävä. Enkä jätä häntä mitenkään siis susien armoille, hänellä on myös laaja sosiaalinen verkosto ympärillään.) Mutta asiaan. Oon monta kertaa miettinyt, että mun ystävät on ihan oikeesti maailman parhaimpia. (tietenkään en voi tehdä puolueetonta vertailua koska en tunne kaikkia maailman ihmisiä heheXD juuh...) Tunnen usein olevani todella etuoikeutettu näiden ihmisten seurasta. Välillä on hankaluuksia, kun en pysty itsestäni aina antamaan edes sitä 50% kun huomio on jossain ihan muualla tai on aikoja, jolloin en jaksa tavata ketään. Silti kukaan ei pahastu, koska no, olen kertonut hieman varovaisesti olevani hullu (xD) ja koska en nää ketään yhtä ihmistä kovin usein. On outoa, jos tapaan jonkun parhaista ystävistäni useammin kuin 2x/kk. Vaikkahan siis en ole töissä, enkä koulussa. (Mainittakoon toki myös, että koulussa mulla ei edes ole ystäviä vaikka siellä kävisinkin.) ((Vittu miten paljon sulkuja, sori.))

Mutta tää on mulle kaikista paras tapa ja oon todella onnellinen, että oon löytänyt ympärilleni kourallisen ihmisiä, joiden kanssa tämänlainen sosialisointi on mahdollista. Enkä koe jääväni mistään paitsi, koska mun ystävät ei juurikaan tunne toisiaan :D niin ei tule fiilistä että "siellä ne pitää hauskaa ilman mua."

Tänään ystäväni kuitenkin kutsui mut extempore teelle. Yleensä kieltäydyn lähes poikkeuksetta samalle päivälle ehdotetuista tapaamisista, koska en ole voinut henkisesti valmistautua. Lol. Spontaaniutta löytyy kyllä, mutta sillon mun pitää olla jo valmiiksi liikkeellä tai tiedossa jotain tosi erilaista tekemistä.

Tänään tein poikkeuksen. Ehdotin kellonaikaa kolmen tunnin päähän ja helkkari sentään miten alko ahistaa. "En ehdi, mulle tulee kiire, myöhästyn, en oo valmis, en jaksa pukea, en jaksa käydä suihkussa." Olin siis kotona, ja agendalla oli jokapäiväistä ei-yhtään-mitään -toimitettavaa. Mutta selvisin! En kyllä käynyt suihkussa, enkä pukenut päälle, mutta kumminkin. :D kai tästä voi iloita, edes vähän.

Ja tosiaan, kun oon sanonut usein etten jaksa pukea, niin usein nukun arkivaatteissani. (Tai no siis lähinnä paidoissa, nukun ilman housuja jos jotakuta kiinnostaa.) Tai sitten mun "yövaatteet" on sellasia vähän tarjoustalotyyppisiä T-paitoja, leggareita tai verkkareita. En siis missään flanelliunivormussa sentään huitele tuolla ihmisten ilmoilla menemään.

Tänään meen K:lle. (Eli ehostaudun hehe)
Asiat on liukunu suunnilleen aika samaan kun mitä ne oli ennen, sillon kun seurusteltiin. Eilen meillä oli keskustelu siitä onko mulla tinderiä ja vastaukseksi olin hiljaa. N. 5 min jonka jälkeen sanoin "eei." Oh how smooth of me.............. ei vissii menny läpi.

VITUN borderline

Tää on taas yks niitä päiviä kun ottaa todella huolella aivoon, että miks just minä. Tiedän, että on olemassa lukematon määrä ihmisiä, miljoonittain, kenellä menee vielä huonommin mut se ei nyt auta. Mun elämä on tällasta ja se saa myös vituttaa.

Tuntuu aivan vitun paskalta ajatus siitä, että mä en voi tehä mun elämällä mitään koska "nyyh ahistaa." VITTU.

Äiti ei tajua. "En ymmärrä miten et voi jaksaa viedä roskia, kun kyllähän sä otat käsilaukunkin mukaan kun lähdet ulos." (Paitsi etten yleensä edes ota.) "Ei sun järkes ole sumentunut, kyllähän sä tiedät, että sinne kouluun pitää mennä." NO NIIN VITTU TIEDÄN, MUTTA KUN EN JAKSA! EN YKSINKERTASESTI P-Y-S-T-Y.

Mun dkt-terapeutti taitaa olla vähän tympääntynyt koska käyn siellä niin huonosti. Mutta kun mä en vaan ihan oikeesti jaksa. Kyllä, olen onnellinen, että olen päässyt tähän hoito-ohjelmaan ja todella kiitollinen, koska tiedän että sitä ei kaikille suoda. Enkä todellakaan ole jättämässä hommaa kesken, mua vaan nyt suoraansanottuna kertakaikkiaan vituttaa ja surettaa se, etten koe siitä olevan juuri hyötyä. Okei oon vasta alussa, mutta silti. Koen, että tää on mun viimenen oljenkorsi ja jos sekään ei auta niin vittu mä olen epätoivonen. Ihan tosissani. :( 

5v psykoterapiaa riitti meikälle vuodeksi. Ja sitten taas mentiinkin ja lujaa. Hieno homma. Lääkkeitä oon rehellisesti kokeillu varmaan neljäätoista erilaista. Toistaseks kaikki on menettäny tehonsa siinä 6kk kohalla.

Ja kun mä en ihan tosissaan ole ihminen kuka haluais olla yhteiskunnalle taakka tai mikään vätys sossupummi. No se olen kumminkin, todella upeeta.

Ja mun arvostamat (rakkaat) ihmiset, ne, ketä katson ylöspäin, ei todella arvosta tämmöstä lagailua, koska ne ei ymmärrä. Ne ei ymmärrä, koska niillä ei ole omakohtasta kokemusta siitä kun ei kertakaikkiaan jaksa. Kun mikään uni ei riitä, vaan sielu on yksinkertasesti niin väsynyt, ettei 12h unta riitä edes siihen, että jaksaisi pukea päälle.

Tietysti arvostan myös muita ihmisiä. Ihmisiä, jotka on käyny läpi rankkoja settejä ja silti porskuttaa vielä elävienkirjoissa. Vaikkakin hitaasti, mutta varmasti. Mutta mä en osaa lukea itteäni niihin. Mulle itselleni henkilökohtasesti ei ole ok olla tekemättä yhtään mitään kuukausiin tai vuosiin. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät pysty muuhun, enkä millään tavalla vähättele heitä, tai ajattele että "ryhdistäydy." Ajattelen itsestäni niin. En näe, että mä olisin mikään vitun "selviytyjä." Halua ja motivaatiota on tehdä vaikka mitä, olla sosiaalinen, ilonen, nauravainen ja menevä. Olla monta rautaa tulessa samaan aikaan. Muttakun en ole. Mä vaan oon. Enkä hyväksy sitä.

Mitä järkeä on elää jos ei voi tehdä mitään? Mitä järkeä on olla elossa jos ei elä?

Oon ihan vitun tosissani sitä mieltä, että oon täällä kuluttamassa ainoastaan arvokkaita luonnonvaroja ja happea ja pilaamassa tätä planeettaa mun mätääntyneillä aivoilla.

Mutta mä en voi tappaa itseäni koska perhe. Pilaisin niiden elämän. En kertakaikkiaan voi tehdä sitä.

Väsyttää

En oikeen tiedä mistä alottaisin. Oon nukkunu ihan superhuonosti, taas tulee niitä aamu 7 asti sängyssäpyöriskelyjä. En tiedä johtuuko sitten Voxrasta vai mistä. Eli päivisin oon siis ollu ihan loppu, mutta jotain positiivistakin. Jaksoin eilen nimittäin käydä suihkussa jeeeee ekaa kertaa viikkoon, tai melkeen puoleentoista, toissapäivänä jaksoin tehdä ruokaa (salaattia) ja eilen jaksoin myös rehellisesti ensimmäistä kertaa johonkin neljään kuukauteen pestä pyykkiä. Joku voi miettiä että mitä helvettiä, mutta mulla on oikeesti _todella_ paljon vaatteita. 4 vaatekaapillista tullu haalittua ahdistuksissani tehden impulsiivisia ostoksia. N. 6kk välein pistän 2 jätesäkkiä vaatteita vaatekeräyksiin. Tämän lisäksi saatan olla kotona viikon yöpaidassa niin ei tavallaan ne "arkivaatteet" kulu samaa tahtia kun ehkä normaaleilla (terveillä) ihmisillä.

Pyysin K:n meille torstaiksi. Osaksi siksi koska vittu mä haluan jonkun syyn miks siivota tää läävä :D

Toisekseen koska tarviin läheisyyttä ja paijailua ja kolmanneksi koska mulla on sitä ikävä. Äh.

R:stä ei oo kuulunu vieläkään yhtään mitään.

Poltan liikaa röökiä, menee liikaa (olematonta) rahaa.

Harmittaa, etten oo jaksanu mennä kouluun. Eli taitaa nyt sitten olla tässä tämä kevät :(

Itsekeskeisyydestä ja maailman epäreiluudesta.

Mulla on turkkilainen ystävä. Juttelin sen kanssa pitkästä aikaa tänään ja tajusin siinä omia ongelmia blaastatessani, että ei helvetti, turkissahan on tällä hetkellä about diktatuurihallinto ja todella monet asiat kuten esimerkiksi sananvapaus ja ihmisoikeudet päin vittua. Tietysti ystävä on aina ystävä, mutta oikeesti ois joku voinu taas vähän lätkii meikäläistäki lärviin ennenku päästän suusta mitä sattuu.

Samaan aikaan täällä tuntuu niin typerältä voivotella jotain vitun miehiä?!? Mitä helvetin vittua nyt oikeesti.

Tietysti on aina joku, jolla menee huonommin, maailma on epäreilu paikka, sodat ja nälänhätä jne. Ei kenenkään ihmisen pää kestä, jos koittaa miettiä kaikkia maailman pahuuksia samaan aikaan, ja pyrkiä täyteen epäitsekkyyteen. (Paitsi joku äiti teresa lol, one in a million) Mutta mä voisin koittaa niin helvetin mielelläni pystyä keskittymään välillä JOHONKIN muuhun, ku mun omaan vitun säälittävään torakanelämään. Siis tää on oikeesti suoranaista elämänlahjan raiskaamista. Maata nyt himassa päivät pitkät ja vetää lääkkeitä ja nukkua ja siinä se. Tietysti fakta ja realiteetti on se, että mun aivot ei vaan fyysisesti ja kemiallisesti toimi niin kuin pitäisi, ja se rampauttaa. Mutta silti helvetti sentään! Ja okei se ettei oo rahaa vaikeuttaa myöskin elämistä tällasessa paikassa kuin Suomi, mutta miksen mä edes jaksa yrittää? Hävettää ettei osaa arvostaa sitä kaikkea mitä on. Mut emmä voi ruveta teeskentelemäänkään, se vasta oiski tekopyhää.

Helvetin ahdistavaa. >:(

Plörinä

No en mennyt nyrkkeilemään. Hannasin ihan viimehetkellä, 20 min ennen tunnin alkua päätin etten uskalla. "Entä jos ne pitää mua liian läskinä ja hitaana"

Rupesin miettimään, että miks kirjotan tätä blogia. Ainakin alunperin vaatimaton ajatukseni oli kirjoittaa itselleni. Teen sitä kyllä edelleen, koska en muista menneistä päivistä tai viikoista oikeestaan mitään. Mutta ehkä siinä on sitten kuitenkin joku sellanen halu siihen, että ehkä joku kenellä on myös samoja ongelmia, voi ehkä samaistua kirjoittamiini asioihin, vaikka minulle siitä ei mitään ilmoittaisikaan. Tai sitten haluaisin kohdata vertaisiani. Se on helpompaa, kun on joku netti-identiteetti, eikä käy vaan kommentoimassa ihmisten blogeihin anonyymina, vaikkakin jättäen kommentin nimimerkillä. Lisäksi aikaisempaan postaukseeni sain kehotuksen välttää Voxraa, mikä herätti sisäisen Nicke Nyfikenini ja ymmärsin ehkä itsekin, että osaltaan myös siksi kirjoitan tätä blogia, haluan kuulla muiden kokemuksia.

K:sta ei ole kuulunut pihaustakaan sen sunnuntaisen viestin jälkeen, missä kerroin ikävöiväni. Ei sitten saatana. Tässä pitää ehkä siis tietää se, että olemme puhuneet päivittäin useita tunteja ja monia satoja viestejä elokuusta asti. Mutta tällä kertaa mä en aijo laittaa viestiä ekana, se on ihan varma. Muuten menetän viimesetkin itsekunnioitukseni rippeet.

En tiedä johtuuko Voxrasta, vai muuten vaan sisäisestä maailmastani, mutta näin todella vihaisia ja aggressiivisia unia. Mietin unissanikin, että herranjestas oon sekasin. Toisaalta pääsin ehkä myös purkamaan ja käsittelemään tunteitani R:ää kohtaan, ja vihaamaan niitä kaikkia muita tyttöjä, joilla ei nyt ole mulle kasvoja.

Positiivinen yllätys eilisessä oli ketipinorin väsyttävä vaikutus. Tosin heräsin vaikutuksen loputtua, mutta sain silti ihan kohtalaisesti nukuttua vielä sen jälkeenkin. Toivottavasti en totu liian nopeasti.

Viikonloppu

En muista mitä tein perjantaina.

Lauantaina ryyppäsin taas vaihteeks sellaset elämäni kännit että huhhuh. Oli kyllä yllättävän mukavaa, vaikka huomasinkin pientä vihaa kumpuavan sisältäni, onneksi en ehtinyt kohdistaa sitä mihinkään kovin ihmeelliseen. Muistikuvat ovat melko hämäriä ja hienoista häpeää aiheuttavia, mutta minkäs teet. Oltiin paikallisessa, onneksi ei tällä kertaa ihan liikaa tuttuja. Aamuyöstä löysin itseni K:n vessan lattialta halailemasta posliinipönttöä. Nailed it, eiku..

Herätessäni olin edelleen todella tukkeessa, en pysynyt edes rehellisesti pystyssä.

Harrastettiin seksiä kolme kertaa ja sitten K heitti mut ulos. En tiedä mikä muhun meni, mutta illalla sitten ulisin sille jotain ikävääni whatsapissa (sillon oikeesti tuntu siltä) eikä se perus vastannu. Upeeta.

Mulla ois ollu tänään yksilöterapeutin tapaaminen mutta en vaan päässyt sängystä ylös enkä todellakaan ollu juttutuulella. Kahelta oli lääkärin tapaaminen, ja vittu miten NIIIN perus, että mut oli TAAS unohdettu. Joka helkkarin kerta. Odotin 30 min ja sitte olin jo niin vitun raivoissani että teki mieli alkaa heittelemään kamaa ja riehumaan siellä, mutta päätinkin sitten mennä vaan koputtamaan lääkärin oveen. "Ai, ei mulle oltu ilmotettu!" Niimpäniin. Tossa vitun paskapuljussa ei kyllä mikään, mun viimesen kolmen vuoden asiakassuhteen aikana oo menny putkeen. Ei mikään. Jossain vaiheessa soitin jo potilasasiamiehellekin ja tein valituksen ylilääkärille, mutta en sitte jaksanu alkaa vaatia mitään. Vahingot oli jo tapahtunut. Nytkään en päässyt tapaamaan mun omaa lääkäriä, ja vitutti että aina pitää kerrata about kaikki ku tapaa uuden tyypin. 

Sain sertralinin ja thyroxinin lisäksi ohelle voxran ja ketipinorin. Voxralla on vissiin vähän sama vaikutusmekanismi kun venlafaxinilla, eli dopamiini ja noradrenaliini. Toivottavasti toimii paremmin kun Venla, vaikka nekin kyllä aluks oli tosi hyviä. Puolen vuoden kohdalla unettomuus ja hermosäryt alko sitten käydäkin jo aika sietämättömiksi.

Tänään meen nyrkkeilemään.

Karma

Ei olis pitänyt sanoa mitään.
Näin itteni vahingossa peilistä ja hyi saatana. En oikeesti kehtaa kävellä tuolla kadulla. Oikeesti hävettää.

Dissosiaatioita. Tiedostan, mutta en pysty vaikuttamaan. Tuntuu fyysisesti siltä, kun olisin haamu, enkä oikeesti kunnolla tiedä missä oon mitä teen ja mitä ylipäätään tapahtuu.

Oksettaa. Tekee todella mieli viiltää ja varmaan viillänkin, kuhan puran sheiverin.

Here we go again....

Onneksi pääsin sentään bussista kotiin. Koitin tehdä tietoisenläsnäolonharjoituksen, mutta musta tuntu että se vaan pahens.

Mulla on aivan älytön ikävä R:ää, ja samalla ei todellakaan. Haluun lakata olemasta.
Mua fyysisesti sattuu, tuntuu niin vitun paskalta.

Sen äiti oli kyllä ihana ja lohduttava, varamami.

So make your siren's call, And sing all you want, I will not hear what you have to say, Cause I need freedom now, And I need to know, How to live my life as it's meant to be

Mumford & Sons - The Cave on biisin nimi.

Selvisin eilisestä ilman rauhottavia <3__<3
Siirsin yllykettä koko ajan ja sitte meninkin nukkumaan. Yllättävän hyvin sain untakin, 2 tuntia pyörimistä on oikeesti aika vähän. :) Olen siis iloinen.

Syömiset ei menny ihan niin nappiin, minkä ehkä saattaa arvata kun yritin sinnitellä ilman lääkkeitä.
Kaikki ruoka kuvottaa ja oksettaa, mutta silti mätin sitä suuhuni niinkun en ois ennen ruokaa nähnyt.
Kadutti kyllä samoin tein, mutta päätin etten oksenna. Paino on onneksi tippunut, niin voin vähän antaa itselleni anteeksi.

Ja voinko taas kerran palata tähän aiheeseen, että vitun miehet. Oon puhunut edelleen K.n kanssa joka päivä, tosin siis vaan whatsapissa. Ja vaikka en halua tavata, en halua mitään, niin silti ahdistun aivan saatanasti jos se on tyly tai jättää vastaamatta. VITTU. Omaa syytähän tää on tietysti, ei siitä pääse mihinkään.

Otin yhteyttä R:n äitiin. En oikeen oo varma mitä mun päässä liikku, mutta otin kumminkin. Ehkä jollain kieroutuneella ajatuspierulla ajattelin, että jos se sais R.n puhumaan mulle. Ja sanomaan että sillä on ikävä. En oikeesti todellakaan tiedä oisko se hyvä idea, tai haluisinko sitä edes, mutta minkäs teet. Näin sitä vaan tuli toimittua ja sillä mennään. R:n äiti soittaa mulle tänään ja kyllä kiitos kysymästä jännittää helvetisti.

Tänään pitää myös kohdata ihmisiä. Eli toisinsanoen pukea päälle ja koittaa olla normaali. En tiie mistä revin vaatteita kun en oo vieläkään pessy pyykkiä. En todellakaan kehtaa myöntää millon viimeks oon pyykännyt. Puhe ei nyt ole päivistä eikä viikoista. Mulla on onneks paljon vaatteita, niin osin sekin on mahdollistanu tämän, mutta silti.

Aurinko piristää mieltä.

Olen herännyt

Noniin. Hereillä kai. Parin päivän bentsopöhnästä siis.

En oo juuri muuta tehnyt kun nukkunut ja DKT-ryhmässä kävin. Tosin olin sielläkin aika nollat taulussa, kun jo bussimatkalla tuntu siltä, että kuolen siihen paikkaan. Ihan jäätävä puristus rinnassa, olin varma että saan vähintäänkin sydärin. Ja sitten taas nappia naamaan.. Ja perillä toinen, että pysyis jotenkuten tolkuissaan.
Alkaa vaan toleranssit kohta olemaan niin kovia, että vähän kuumottaa ajatus siitä kun alkaa menemään vaarallisia annoskokoja että auttais yhtään.
Kävin äidillä ja nyt kun tulin takasin kotiin niin veikkaampa, että ei tässä kauaa mene ennenkun joudun sen tarvittavan ottamaan.

Tästä ei tosin pitänyt tulla mikään pillerinpyöritysblogi, enkä halua antaa sellasta vaikutelmaa, että ne olisi mitenkään ratkaisu kaikkeen tai oikeastaan yhtään mihinkään. Ne vaan siirtää sitä pahaa oloa hetken. En oikeen oo vissiin vielä valmis kohtaamaan sitä.

Onneksi sain maanantaiksi ajan lääkärille ni katellaan jos vähän fiksaisi tota lääkitystä sellaseen kondikseen, että siitä olis jotain hyötyäkin.

Edelleen haluaisin eroon kaikesta tavarasta ja karsia sosiaalisia suhteita. Kuitenkin oon niin nössö etten uskalla. Toivon vaan, että epätoivotut suhteet kuolee, mutta jos muhun otetaan yhteyttä, ni oon ku joku saakelin koiranpentu ja meen aivan muiden talutushihnassa vaikka ei todellisuudessa oo jaksamista tai edes kiinnostusta hevon vittuakaan. Ja sitte oon pari päivää ihan zombina ku voimat niin finaalissa. Miks pitää olla näin hankala ihminen en kestä.

Todella ärsyttävän itsekeskeinen ongelma, "mulla on liikaa kavereita". Todellisuudessa niitä ei kyllä ole niin montaa, mutta en jaksa edes sen vertaa. Kourallinen helmiä riittää mulle oikein mainiosti, muiden kanssa voin satunnaisesti tulla toimeen. Helkkarin someyhteiskunta ja verkostointi ja kaikki, saatana.


Nojoo. Voisin koittaa vähän aktivoitua, itseäni miellyttävien asioiden tekemisessä siis. Koitan vaikka väkisin keksiä niitä nyt kun on ees vähän parempi päivä. Voisin vetää kännit. XD noe.


Tajusin tänään myös vähän jotain siitä, mikä ehkä saattaa olla mun ongelmien isoimpia alkulähteitä. Niinkun siis tarkotan ihan sieltä 3v pikkutytöstä asti. Ajatuksena aika kovin kivulias ja syvää häpeää aiheuttava, tarviin varmaan hyvän tovin ennenkun pystyn siitä edes terapeutille puhumaan.

Vittu sentään

Oon todella käsi tietokoneiden kanssa ja mua alko ärsyttää, että toi aika on ihan päin vittua mikä näkyy julkasujen jälkeen tai että millä kellonajalla olisin muka päivittänyt. Jos joku ihana jaksaa kertoa mistä sen saa muutettua niin olisin syvästi kiitollinen.

:)

Jengalla osastolla

Juuh tuota noin.

Siihenhän se sitten meni. Lähti vähän käsistä nää meikän sekoilut niin menin P3 hetkeksi rauhottumaan. Teki kyllä ihan hyvää. Oon kyllä vieläkin niin doupeissa etten oo muuta tehnytkään kun nukkunut, mutta ainakaan ei tee mieli tappaa itseäni enää.

Ruoka tosin tuntuu taas hankalalta, osastolla pystyin syömään ihan ok.

Taisipa mennä samalla myös opiskelut nyt taas tältä keväältä, pitää käydä selvittämässä.
Enkä saa nyt kelalta rahaa, pitää käydä sielläkin. Ahdistaaaaaa. En halua puhua kenellekkään. Miksei kukaan voi vaan aistia mitä haluaisin sanoa <3__<3 se olis ihanaa.

Oonkohan ihan idiootti jos lopettaisin puhumisen kokonaan. Turha kysymys, olen. Mutta oon miettinyt tota jo pari päivää. Tosin oon siis miettinyt sitä siksi, etten vaan ihan oikeesti jaksa puhua, en siksi että haluaisin ärsyttää muita.

Keksin asioita mitä haluaisin tehdä! Haluan tehdä palapelin.

Eilisen saldo

Eilisen saldona siis sekikset lääkkeillä ja viinalla ja n.3 tuhoutunutta ihmissuhdetta.

Haluun vittuun täältä.