VITUN borderline

Tää on taas yks niitä päiviä kun ottaa todella huolella aivoon, että miks just minä. Tiedän, että on olemassa lukematon määrä ihmisiä, miljoonittain, kenellä menee vielä huonommin mut se ei nyt auta. Mun elämä on tällasta ja se saa myös vituttaa.

Tuntuu aivan vitun paskalta ajatus siitä, että mä en voi tehä mun elämällä mitään koska "nyyh ahistaa." VITTU.

Äiti ei tajua. "En ymmärrä miten et voi jaksaa viedä roskia, kun kyllähän sä otat käsilaukunkin mukaan kun lähdet ulos." (Paitsi etten yleensä edes ota.) "Ei sun järkes ole sumentunut, kyllähän sä tiedät, että sinne kouluun pitää mennä." NO NIIN VITTU TIEDÄN, MUTTA KUN EN JAKSA! EN YKSINKERTASESTI P-Y-S-T-Y.

Mun dkt-terapeutti taitaa olla vähän tympääntynyt koska käyn siellä niin huonosti. Mutta kun mä en vaan ihan oikeesti jaksa. Kyllä, olen onnellinen, että olen päässyt tähän hoito-ohjelmaan ja todella kiitollinen, koska tiedän että sitä ei kaikille suoda. Enkä todellakaan ole jättämässä hommaa kesken, mua vaan nyt suoraansanottuna kertakaikkiaan vituttaa ja surettaa se, etten koe siitä olevan juuri hyötyä. Okei oon vasta alussa, mutta silti. Koen, että tää on mun viimenen oljenkorsi ja jos sekään ei auta niin vittu mä olen epätoivonen. Ihan tosissani. :( 

5v psykoterapiaa riitti meikälle vuodeksi. Ja sitten taas mentiinkin ja lujaa. Hieno homma. Lääkkeitä oon rehellisesti kokeillu varmaan neljäätoista erilaista. Toistaseks kaikki on menettäny tehonsa siinä 6kk kohalla.

Ja kun mä en ihan tosissaan ole ihminen kuka haluais olla yhteiskunnalle taakka tai mikään vätys sossupummi. No se olen kumminkin, todella upeeta.

Ja mun arvostamat (rakkaat) ihmiset, ne, ketä katson ylöspäin, ei todella arvosta tämmöstä lagailua, koska ne ei ymmärrä. Ne ei ymmärrä, koska niillä ei ole omakohtasta kokemusta siitä kun ei kertakaikkiaan jaksa. Kun mikään uni ei riitä, vaan sielu on yksinkertasesti niin väsynyt, ettei 12h unta riitä edes siihen, että jaksaisi pukea päälle.

Tietysti arvostan myös muita ihmisiä. Ihmisiä, jotka on käyny läpi rankkoja settejä ja silti porskuttaa vielä elävienkirjoissa. Vaikkakin hitaasti, mutta varmasti. Mutta mä en osaa lukea itteäni niihin. Mulle itselleni henkilökohtasesti ei ole ok olla tekemättä yhtään mitään kuukausiin tai vuosiin. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka eivät pysty muuhun, enkä millään tavalla vähättele heitä, tai ajattele että "ryhdistäydy." Ajattelen itsestäni niin. En näe, että mä olisin mikään vitun "selviytyjä." Halua ja motivaatiota on tehdä vaikka mitä, olla sosiaalinen, ilonen, nauravainen ja menevä. Olla monta rautaa tulessa samaan aikaan. Muttakun en ole. Mä vaan oon. Enkä hyväksy sitä.

Mitä järkeä on elää jos ei voi tehdä mitään? Mitä järkeä on olla elossa jos ei elä?

Oon ihan vitun tosissani sitä mieltä, että oon täällä kuluttamassa ainoastaan arvokkaita luonnonvaroja ja happea ja pilaamassa tätä planeettaa mun mätääntyneillä aivoilla.

Mutta mä en voi tappaa itseäni koska perhe. Pilaisin niiden elämän. En kertakaikkiaan voi tehdä sitä.