Noniin. Hereillä kai. Parin päivän bentsopöhnästä siis.
En oo juuri muuta tehnyt kun nukkunut ja DKT-ryhmässä kävin. Tosin olin sielläkin aika nollat taulussa, kun jo bussimatkalla tuntu siltä, että kuolen siihen paikkaan. Ihan jäätävä puristus rinnassa, olin varma että saan vähintäänkin sydärin. Ja sitten taas nappia naamaan.. Ja perillä toinen, että pysyis jotenkuten tolkuissaan.
Alkaa vaan toleranssit kohta olemaan niin kovia, että vähän kuumottaa ajatus siitä kun alkaa menemään vaarallisia annoskokoja että auttais yhtään.
Kävin äidillä ja nyt kun tulin takasin kotiin niin veikkaampa, että ei tässä kauaa mene ennenkun joudun sen tarvittavan ottamaan.
Tästä ei tosin pitänyt tulla mikään pillerinpyöritysblogi, enkä halua antaa sellasta vaikutelmaa, että ne olisi mitenkään ratkaisu kaikkeen tai oikeastaan yhtään mihinkään. Ne vaan siirtää sitä pahaa oloa hetken. En oikeen oo vissiin vielä valmis kohtaamaan sitä.
Onneksi sain maanantaiksi ajan lääkärille ni katellaan jos vähän fiksaisi tota lääkitystä sellaseen kondikseen, että siitä olis jotain hyötyäkin.
Edelleen haluaisin eroon kaikesta tavarasta ja karsia sosiaalisia suhteita. Kuitenkin oon niin nössö etten uskalla. Toivon vaan, että epätoivotut suhteet kuolee, mutta jos muhun otetaan yhteyttä, ni oon ku joku saakelin koiranpentu ja meen aivan muiden talutushihnassa vaikka ei todellisuudessa oo jaksamista tai edes kiinnostusta hevon vittuakaan. Ja sitte oon pari päivää ihan zombina ku voimat niin finaalissa. Miks pitää olla näin hankala ihminen en kestä.
Todella ärsyttävän itsekeskeinen ongelma, "mulla on liikaa kavereita". Todellisuudessa niitä ei kyllä ole niin montaa, mutta en jaksa edes sen vertaa. Kourallinen helmiä riittää mulle oikein mainiosti, muiden kanssa voin satunnaisesti tulla toimeen. Helkkarin someyhteiskunta ja verkostointi ja kaikki, saatana.
Nojoo. Voisin koittaa vähän aktivoitua, itseäni miellyttävien asioiden tekemisessä siis. Koitan vaikka väkisin keksiä niitä nyt kun on ees vähän parempi päivä. Voisin vetää kännit. XD noe.
Tajusin tänään myös vähän jotain siitä, mikä ehkä saattaa olla mun ongelmien isoimpia alkulähteitä. Niinkun siis tarkotan ihan sieltä 3v pikkutytöstä asti. Ajatuksena aika kovin kivulias ja syvää häpeää aiheuttava, tarviin varmaan hyvän tovin ennenkun pystyn siitä edes terapeutille puhumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti