Ei olis pitänyt sanoa mitään.
Näin itteni vahingossa peilistä ja hyi saatana. En oikeesti kehtaa kävellä tuolla kadulla. Oikeesti hävettää.
Dissosiaatioita. Tiedostan, mutta en pysty vaikuttamaan. Tuntuu fyysisesti siltä, kun olisin haamu, enkä oikeesti kunnolla tiedä missä oon mitä teen ja mitä ylipäätään tapahtuu.
Oksettaa. Tekee todella mieli viiltää ja varmaan viillänkin, kuhan puran sheiverin.
Here we go again....
Onneksi pääsin sentään bussista kotiin. Koitin tehdä tietoisenläsnäolonharjoituksen, mutta musta tuntu että se vaan pahens.
Mulla on aivan älytön ikävä R:ää, ja samalla ei todellakaan. Haluun lakata olemasta.
Mua fyysisesti sattuu, tuntuu niin vitun paskalta.
Sen äiti oli kyllä ihana ja lohduttava, varamami.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti